Kolumni: Kohti seuraavaa lukua – lapsuudenkodista muutto jännittää kaiken innostuksenkin keskellä

Lappeenrannan Kimpisen lukiosta valmistunut Eeva Alatalo on nyt psykologian opiskelija Tampereen yliopistossa.
Lappeenrannan Kimpisen lukiosta valmistunut Eeva Alatalo on nyt psykologian opiskelija Tampereen yliopistossa.

Istun lattialla valtava vaatekasa vierelläni. Tuo mukaan, tuo jää tänne, tuo kierrätykseen. Vaatteet lentelevät omiin pinoihinsa. Taustalla soi nostalgianväreitä herättävä soittolista. Olohuoneessa lojuu toinen tavarakasa odottamassa pakkaamista. Muutto lähestyy.

Jokainen tavara on suurennuslasin alla, kun pohdin, mitä ilman en selviä. Mitkä kirjoista otan mukaan? Entä lahjaksi saaduista mukeista? Onko nyt todella aika heittää teininä ostettujen imelien hajuvesipullojen jämät pois?

Keväällä pääsykokeisiin päntätessäni mietin, missä se tulevaisuus viipyy. Kevään pysähtyneisyys tuntuu nyt kaukaiselta, kun tulevaisuus rämisee vauhdilla vastaan. Taas on yksi aikuistumisriitti käsillä – lapsuudenkodista lähtö.

Onko nyt aika heittää teininä ostettujen imelien hajuvesipullojen jämät pois?

Olen asunut samassa kunnassa ja samassa talossa koko ikäni. Osaan kulkea kodin pihasta lähtevät metsäpolut silmät kiinni ja tiedän tasan tarkalleen, kauanko kotoa kävelee lähikauppaan. Muistan, miltä kirjasto tuoksuu ja miltä koulun kello kuulostaa. Joka tie on muistojen maalaama. Kohta muistoihin värjäytyvät Tampereen kadut.

Lähteminen jännittää, vaikka kuinka olisi innoissaan. Ehkä kaikkein pelottavinta siitä tekee sen lopullisuus. Elämävaiheet erottaa toisistaan joskus vasta jälkikäteen. Nyt kuitenkin tiedän, että tässä kohtaa kääntyy sivu ja alkaa uusi luku. Ja kun sivun kääntää, jatkuu tarina, eikä menneisiin lukuihin pääse kuin muistelemalla.

Ensiasuntoni odottaa, samoin unelmieni opiskelupaikka. Vaikka tuntuu kummalliselta jättää tuttu talo, tiedän, että kodin voi rakentaa minne vain. Ja tällä kertaa se on ihan minun oma kotini, jossa on oma pöytä, oma matto, omat kasvit ja oma suloinen teepannu.

Vaatekasan seassa seikkailee lapsuuteni tärkein lelu, pieni pehmopupu. Nappaan sen käsiini ja hymyilen. Se pääsee ”mukaan”-pinoon. Kyllä uuteen mahtuu jotain vanhaakin.

Kirjoittaja on psykologian opiskelija.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet

Luetuimmat