Kolumni: Lakkautetun Korpelan kotileipomon ruisleivälle löytyi kenties jo korvike, mutta mistä löytää parhaat siiklit, kun Juvosen Mara on poissa Lappeenrannan kauppatorilta?

Maija Kaibijainen

Markku Juvonen myymässä lemiläistä perunaa Lappeenrannan kauppatorilla kesäkuussa 2015. Mara oli jo eläkeellä, mutta harrasti viljelyä ja torikauppaa kesään 2019 saakka.
Markku Juvonen myymässä lemiläistä perunaa Lappeenrannan kauppatorilla kesäkuussa 2015. Mara oli jo eläkeellä, mutta harrasti viljelyä ja torikauppaa kesään 2019 saakka.

Kevät oli harvinaisen pitkä. Ja sen aikana oli pakko palata elämän perusasioihin. Kuten ruisleipään.

Kun mihinkään ei voinut mennä eikä missään voinut käydä, oli hyvää aikaa maistella maakunnan rukiista leipätaidetta.

Semminkin kun maistelulle, siis eteläkarjalaisten leipomoiden ruisleipien paremmuusjärjestykseen panemiselle, oli perusteltu ja vankka tarve, kuten moni varmasti muistaa.

Suuni mukaisimmat leivät leiponut hanhijärveläinen Kotileipomo Korpela lopetti toimintansa syyskuussa 2019, ja pakkaseen hamstratut leivät riittivät lopulta vain neljä kuukautta.

Etelä-Saimaan testiryhmä arvioi joulukuussa maakunnan leipomoiden ruisleipien makumaailmaa. Järjestämässäni testissä oli mukana vain viiden leipomon leipiä, mikä on noin puolet maakunnallisesta tarjonnasta.

Yritän korjata puutetta tässä.

Ruisleipätestin voittajaa, Natusen juureen leivottua rukiista, maistoin ensimmäisenä ja raportoinkin tuoreeltaan tammikuussa: ”Ulkonäkö on moitteeton ja myös leivän rakenne, se suuntuntuma, on jees, mutta happamasta pitävän kielellä imatralainen leipä on pliisumpaa kuin lappeelainen”.

Happamuus on ollut johtotähteni myös muiden leipien mutustelussa, eikä arvioni juuri muutu niiden kohdalla. Olipa paikallinen leipä leivottu hiivalla tai juurella, sen happamuus jättää minun suussani toivomisen varaa Korpelaan verrattuna.

Luumäkeläisen Satun Makian kehuttu ruisrontti on yhä maistamatta, mutta lappeenrantalaisilta Kesämäeltä ja Suomen kotileipomolta sekä imatralaiselta Toivoselta puuttuu hapanleivälle nimen antanut piirre. Happamuusvaje kertoo kenties aikojen saaton muutoksista asiakkaiden makutottumuksissa tai leipään muilla keinoilla saadusta säilyvyydestä, mutta minusta se on miinusta. Muutenkin kuin perinteen säilyttämisen vuoksi.

Toivonen sitä paitsi jatkaa kahden ruisleipänsä taikinaa vehnäjauholla ja pakkaa ne kaiken lisäksi muovipussiin, kuten tekevät Kesämäki ja Kotileipomokin, joiden ruisleivät ovat muuten hyvänmakuisia, kunnolla paistettuja ja mukavia pureskeltavia.

Kotileipomon ruisvuoka oli jopa hetken harkinnassa Korpelan korvikkeeksi. Sitten löysin kaksi leipää, joista yhdessä muodostu voittava kombinaatio: Rikkilän arinaruisleipä ja simpeleläisen Harmasen kotileipomon ruisleipä, jonka juuri on satavuotias ja jota voisi tuoreena kuvitella Korpelan lehtolapseksi.

Peruna on jokapäiväistä leipää paljon vakavampi asia.

Valitettavasti se ei kestä Korpelan lailla pakkasta, ja sekin pakataan muoviin.

Rikkilän leipä puolestaan paistuu aina nätin tummaksi ja tulee pakkasesta takaisin tuoreen veroisena.

Rikkilä oli Etelä-Saimaan ruisleipätestissä toiseksi viimeinen, mutta ruisleipään pätee sama kuin viiniin: parhaan kertoo oma suu.

Lemillä teinivuotensa viettäneelle peruna on jokapäiväistä leipää paljon vakavampi asia. Varsinkin jaloin pottulajike: siikli.

Korpelan ruisleivälle voinen löytää korvaajan, mutta siikliä en todennäköisesti saata syödä enää koskaan, ainakaan niin hyvää kuin vuosia olen saanut.

Vakituinen siiklindiilaajani kuoli yllättäen tammikuussa, eikä ole enää Lappeenrannan kauppatorilla jemmaamassa perunalaatikoihinsa pieniä siiklejä herkuteltavakseni.

Varhaisperuna on yhä aikaisempi herkku. Sen kausi on varhaistunut juhannuksesta koulunpäättäjäisjuhliin – paitsi minulla.

Lapsesta asti tuntemani perunakauppias malttoi tuoda siiklinsä torikauppaan yleensä vasta näihin aikoihin kesää, jolloin sen malto ei enää ollut keväisen vetinen, vaan kypsä ja syvän keltainen. Kuin sen paras kyytipoikakin: runsassuolainen voi.

Pienikokoisina siiklit pysyivät pari kuukautta, ja seuraava sesonki oli seuraava suvi. Paitsi nyt.

Kevyet mullat, Juvosen Mara.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan kulttuuritoimittaja.

Luetuimmat