Mänttäri: No se nyt oli vaan sellaista tavallista ahdistelua – vihdoinkin alamme tajuta, ettei kaikkeen tarvitse tottua

Mänttäri: No se nyt oli vaan sellaista tavallista ahdistelua – vihdoinkin alamme
tajuta, ettei kaikkeen tarvitse tottua

Viikko sitten kävelin ulos elokuvateatterista vihaisena ja ahdistuneena. Näkemäni elokuva oli Tottumiskysymys, kuudesta tarinasta koostuva teos, joka käsitteli sukupuolittunutta vallankäyttöä eri muodoissaan: sitä, kuinka naisen kehon ja itsemääräämisoikeuden yli yhteiskunnassamme kävellään päivittäin.


Vihani nousi siitä, kuinka tunnistettavia elokuvassa nähdyt tilanteet olivat. Kutsumattomat kädet iholla, solvaukset ja huorittelut kiitokseksi lähentelyn torjumisesta, vähättely ja mitätöinti, uhrin syyllistäminen seksuaalisesta häirinnästä. Niin tuttua, niin tavallista.


Suurimman raivon laannuttua kehoni läpi pyyhkäisi helpotuksen aalto: että sain tällaisenkin elokuvan nähdä, vihdoinkin. Kaksi vuotta sitten ilmiöksi noussut, seksuaalisen häirinnän laajuuden ilmituonut #metoo-kampanja on paitsi nostanut kissan pöydälle, myös suunnannut siihen sellaisen spottivalon, ettei kukaan voi enää väittää olevansa asiasta tietämätön. Häpeästä syntynyt hiljaisuuden muuri on vihdoinkin murtumassa ja sen mukana muuttuu maailma, sillä vain hiljaisuus mahdollistaa kaltoinkohtelun jatkumisen. Vihdoinkin uskallamme sanoa sen ääneen: tämä ei ole ok, tätä ei tarvitse hyväksyä.


Tämä kaikki herättää aivan ymmärrettävästi myös vastustusta. Olemmehan tottuneet ajattelemaan, että miehen seksuaalisuus on hallitsematon luonnonvoima ja että nainen on vastuussa paitsi omastaan, myös miehen käytöksestä. Että mitäs provosoit niillä tisseilläsi, tai ihan vaan pelkällä olemassaolollasi. Tällainen vastuun ulkoistaminen on tietenkin kätevää ja toki harmittaa, että se on nyt uhattuna.


Mutta jos koirakin oppii olemaan haukkaamatta kuononsa edessä olevaa pihviä ilman lupaa, ehkäpä ihmisenkin on mahdollista oppia olemaan menemättä toisen iholle ilman lupaa? Vai olemmeko muka yksinkertaisempia kuin eläimet?

Kirjoittaja on taiteen sekatyöläinen.

minna.manttari@gmail.com