Kolumni: Kaupunginorkesterin multimediateos palautti mieleen Coltranen ja Stravinskyn, se ällistytti yleisöä, mutta kieli myös poikkeuksellisesta pelottomuudesta soittaa tässä ajassa

Lappeenrannan kaupunginorkesteri hyppäsi multimediateoksen kantaesityksellä suoraan syvään päähän Lappeenranta-salissa torstai-iltana.
Lappeenrannan kaupunginorkesteri hyppäsi multimediateoksen kantaesityksellä suoraan syvään päähän Lappeenranta-salissa torstai-iltana.

Kaikkea sitä näkeekin. Kuten esimerkiksi Lappeenrannan kaupunginorkesterin soittamassa mustavalkoisessa mykässä lyhytelokuvassa Lappeenrannan kaupunginorkesterin konsertissa.

Sen käsikirjoitus oli tällainen:

Kaupunginorkesteri tuli väliajalta Lappeenranta-saliin ja alkoi soittaa Tuomas Kettusen ja Jaime Belmonten säveltämää teosta. Kuvataideakatemian opiskelijat kuvasivat liikkuvalla kameralla orkesteria, sen musisointia ja soittajia hetken filmille, kehittivät filmin ja föönäsivät sen esityskuntoon salissa samalla, kun orkesteri soitti Kettusen ja Belmonten sävellyksen kantaesitystä. Raina kelattiin filmiprojektoriin ja näytettiin kaikille läsnäolijoille.

Saatiin todistaa jotain ennenkuulumatonta ja ennennäkemätöntä.

Saksofonisti John Coltrane esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa marraskuussa 1961. Hänen uusia jazztuulia puhkunut kvintettinsä oli saanut nihkeän vastaanoton koko Euroopassa.

Helsingin Kulttuuritalon konsertissa musiikkityylin intohimoinen fanittaja Jaakko Jahnukainen pomppasi ylös kesken keikan, huusi ”Tämä ei ole jazzia” ja poistui paikalta, muistelee monen alan mestari M.A. Numminen tapahtumaa Yle Areenan taltioinnissa.

Jahnukaisen kaltaisia reaktioita esittävät 50 vuotta aiemmin Igor Stravinskyn Kevätuhrin modernismia vierastanut kantaesitysyleisö Pariisissa. Myöhempi historia on tavannut tulkita sekä Coltranea että Stravinskyä toisin.

Coltranen ja Stravinskyn saama vastaanotto tuli mieleeni, kun istuin Lappeenranta-salissa ja seurasin Taideyliopiston elokuvaajien ja säveltäjien sekä orkesterin yhteistä performanssia.

Filmin kehittäminen vei aikaa, ja muusikoiden mekaanisesti tuotetut äänet poikkesivat radikaalisti perinteisestä orkesterisoitosta. Mentiin varmasti monen kuulijan ja soittajan epämukavuusalueella, nähtiin ehkä punaista, mutta oltiin takuulla etuoikeutettuja.

Saatiin todistaa jotain ennenkuulumatonta ja ennennäkemätöntä.

Kaupunginorkesterin yleisötoiveissa korostuu 1800-luvun musiikki, ja 1900-luvun sävelteoksia saa yleensä kuunnella pienessä porukassa. Vuoden 2019 multimediateos sai palkaksi pikaisia poistumisia ennen ja kesken aplodeja. Kukaan ei buuannut, muttei bravottanutkaan, ällistys taisi olla yhdistävin tekijä lehtereillä.

Minulla se johtui orkesterin pelottomuudesta tehdä tällaista.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan kulttuuritoimittaja.