Kolumni: Tölkitä tatteja, älä tunteitasi – On opeteltava puhumaan voidakseen olla ihminen ihmiselle

Kai Skyttä

Kolumni: Tölkitä tatteja, älä tunteitasi – On opeteltava puhumaan voidakseen olla ihminen ihmiselle

Suomen kesä on taas tarjonnut parastaan ja monessa kodissa onkin ehditty jo täyttää pakastinta ja kellaria maan antimilla oikein urakalla.

Itse olen toiminut päinvastoin: olen vihdoinkin yrittänyt opetella pois loputtomasta säilömisestä ja hilloamisesta. Enkä tarkoita nyt mansikoiden pakastamista tai kurkkujen tölkittämistä.

Olen nimittäin yrittänyt opetella puhumaan. Eikä se ole ollut helppoa, vaan ihan hirveää.

Aina kun jossain esitellään se kulunut stereotypia, jonka mukaan naiset vain jauhavat loputtomasti ääneen tunteistaan ja vaativat kumppaniaankin puhumaan niistä tuntikausia, minä olen hiljaa. Kirjaimellisesti.

En ole ollut koskaan mikään kälättäjä, kirjoitan mielummin kuin puhun. Ja mitä ikävämpi ja hankalampi keskustelu on mahdollisesti ollut luvassa, sitä uutterammin olen pyrkinyt sitä välttelemään.

Sanomattakin lienee selvää, ettei se ole ihmissuhteiden toimivuuden kannalta mitenkään ihanteellinen toimintatapa.

Yllättävän pitkään jaksoin myös uskoa siihen, että jos ikävistä asioista ei puhu niin puff, ne vain lakkaavat olemasta. Kätevää, eikö?

Nyt seuraa shokeeraava juonipaljastus: niin ei käy.

Ne vain kasvavat korkoa ja nakertavat hitaasti mutta varmasti ihmistä sisältäpäin, kunnes jokin on peruuttamattomasti murentunut palasiksi.

Olen ottanut lusikan kauniiseen käteen ja yrittänyt opetella sanoittamaan tunteitani.

Ja vielä toinenkin juonipaljastus: toinen ihminen ei todellakaan tiedä mitä ajattelet, jos et kerro sitä hänelle.

Kyllä, näin se asia todella on, vaikka en ole meinannut sitäkään uskoa.

Koska en ole halunnut pilata jälleen yhtä ihmissuhdetta omalla tunnevammaisuudellani, olen joutunut nöyrtymään.

Olen ottanut lusikan kauniiseen käteen ja yrittänyt opetella sanoittamaan tunteitani, juuri niitä vaikeita ja hankalia, joiden olemassaolon kaikkein mieluiten vain kieltäisin.

Se on vaatinut pelon ja häpeän tunteiden sietämisen lisäksi monta ravisuttavaa räkäitkua, mutta tarjonnut myös helpotuksen purskahduksia: en kuollutkaan tähän, maailma ei loppunut eikä myöskään tämä suhde, kas näin nämä asiat selviävät kun niistä puhutaan, kas näin me ymmärrämme toisiamme taas pikkuisen paremmin.

On kuin opettelisi taas ajamaan pyörää ilman apupyöriä: huteraa ja pelottavaa, mutta lupaus palkinnosta motivoi jatkamaan.

Maailma paranee puhumalla, sanotaan erään kotimaisen radiokanavan mainoslauseessa. Niin se todella tekee.

Joskus sen tajuamiseen kuluu vähän turhan kauan aikaa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ja saatan minä tänä vuonna hillota ja säilöäkin, mutta toivottavasti jotain ihan muuta kuin tunteitani ja ajatuksiani.

Kirjoittaja on lappeenrantalainen taiteen ja viestinnän sekatyöläinen.

Luetuimmat