Kolumni: Mutta missä ovat kaikki runoilijat?

Otsikon kysymys oli kirjoitettu ranskaksi pariisilaisen talon seinään. Näin siitä kuvan Instagramissa.

Ovatko runoilijat siis kadonneet?

Ehkä Pariisista ovat — ja se olisikin uutinen.

Ehkä runoilijoita siellä myös kaivataan, mutta entä meillä? Missä Kalevalan perillisiä näkee, missä runoilijoiden säkeitä kuulee? Tarvitaanko runoa?

Runous ei ole kirjallisuudenlajeista myyvin. Silti runokirjojakin sitkeästi kirjoitetaan ja kustannetaan.

Milan Kunderan Elämä on toisaalla -romaanin Jaromil kuvaili, kuinka ”kaupungin savupiippujen yllä leijui kirjoittamaton runo.”

Minäkin ajattelen, että runous on näkökulma. Siksi runo voi hyökätä silmille missä tahansa, vaikka Euroopan unionin tullaussäädöksissä: ”Norsunluu, luu, kilpikonnankuori, sarvi, koralli, helmiäinen.”

Runo voi tulla vastaan suomen historiallisen kieliopin kirjassa, vaikka kohdassa translatiivin historia: ”Suli vedeksi, tuli terveeksi, elä ihmisiksi, sanoi suomeksi — meitä on moneksi.”

Laululyriikalle sentään altistumme joka päivä vain avaamalla radion. Kuunnelkaahan Tuure Kilpeläisen kiteytystä: ”Sydänverellä naimisiin, naama edellä asvalttiin, kamat autoon ja helvettiin, sellaista lempi on.”

Runo lähentelee musiikkia. Joskus runokirjan taitto on kuin katselisi nuotteja viivastolla.

On olemassa asioita, joita ei voi kertoa kuin runolla. Sanojen ympärille tarvitaan ilmaa ja outoja kiertoteitä, erityisesti, kun kirjoittaa oikein kipeistä asioista.

Jos säkeitäkään ei synny, jäljellä ei ehkä ole muuta kuin hiljaisuus.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan kulttuuritoimittaja.

Osallistu keskusteluun

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.