Mänttäri: Kukaan meistä ei ole joko tai, vaan sekä että

Minna Mänttäri verkkokolumnikuva 2018
Minna Mänttäri verkkokolumnikuva 2018

Pitäisi valita yksi totuus ja lukita se.

Ei Suomen kesää ilman kesäteatteria. Niinpä minäkin kapusin Linnoituksen valleille seuraamaan näytelmää laulajalegenda Kari Tapion elämästä. Näytöksen jälkeen kirjoitin muistikirjaani: ÄLÄ MENE KATSOMAAN ELÄMÄKERTANÄYTELMIÄ.

Ei esitys ollut huono, oli siinä omat ansionsa. Mutta sitä vaivasi sama tauti kuin niin monia muitakin näkemiäni, oikeasta ihmisestä tehtyjä esityksiä: ihminen oli häivytetty johonkin ja tilalle oli tuotu siloiteltu näköispainos, josta vanhan viinan haju leyhähti enää vain sisupastillin marinoimana keveänä tuulahduksena.

Ja juuri siksi esitys ei ollut tarkoitettu minulle. Olisin halunnut nähdä sen kokonaisen ihmisen, jonka elämänkaareen merkittävästi vaikuttanutta päihdeongelmaa olisi voitu käsitellä muutenkin kuin tekemällä siitä vitsi tai romantisoimalla se suuren taiteilijan luomisen tuskaan kuuluvaksi ominaisuudeksi.

Suomalaisessa, alkoholin kyllästämässä kulttuurissa tämä on vaikea asia, tiedän. Ja sitten on vielä sekin, ettei kuolleista muka saisi puhua pahaa. Mutta ei kai kokonaisen kuvan piirtäminen ihmisestä niin hyvine kuin huonoine puolineen ole pahan puhumista? Sillä totuus kenestäkään ei mahdu yhteen päälauseeseen, eikä edes yhteen teatteriesitykseen.

Jostain syystä meille tuottaa suuria vaikeuksia hyväksyä se tosiasia, että samaan ihmiseen mahtuu monenlaista. Pitäisi valita yksi totuus ja lukita se. Matti Nykäsen kuoleman jälkeen riideltiin siitä, oliko hän suuri urheilusankari vai väkivaltainen alkoholisti. Se että hän oli molempia ja paljon muutakin, tuntui olevan monille aivan liian kova pala nieltäväksi.

Olisikin ihanan helppoa, jos elämä olisi niin kuin elokuvissa: olisi vain hyviksiä tai pahiksia. Mutta kun ihminen ei ole joko tai, vaan sekä että. Rakastettu tähti ja jäätävä mulkvisti mahtuvat kevyesti saman palttoon sisään.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan kesäkuvaaja.