Kolumni: Olen pelännyt surua ja hautausmaita niin kauan kuin muistan, mutta vanhan isoisän menehtyminen opetti katsomaan kuolemaa uudella tavalla

Kai Skyttä

Kolumni: Olen pelännyt surua ja hautausmaita niin kauan kuin muistan, mutta vanhan isoisän menehtyminen opetti katsomaan kuolemaa uudella tavalla

Hautausmaa on rauhoittumisen paikka, ei lainkaan pelottava. ES-Lauantain pyhäinpäiväjutussa puhuvien nuorten ajatukset jäivät mieleeni, sillä niistä voisi moni ottaa oppia. Kuolema on tabu ja hautausmaa useasta pelottava paikka. Itsekin olen pelännyt kuolemaa, hautajaisia ja surua niin kauan kuin muistan.

Lapsena menetin lähisukulaisiani, minkä vuoksi aloin säikkyä aina, kun puhelin soi outoon aikaan. Olin varma, että soitto oli suruviesti. Olen tärissyt ahdistuksesta sukulaisteni hautajaisissa ja pohtinut, miten meidän elävien elämä voi jatkua. Olen pelännyt hautausmaalle menemistä ja sitä, että näen hautakivessä liian nuorena kuolleen läheisen nimen.

Mutta kun vanha isoisäni hiljattain menehtyi, opettelin uudenlaista suhtautumista kuolemaan. Olen yhä itkenyt ja surrut mutta nähnyt kuolemassa myös paljon turvallista ja kaunista. Kuolema voi olla helpotus ja väsymyksen loppu. On arvokasta lähteä vanhana, maha täynnä lounasta, päiväunilla. Lähtisinpä itsekin niin.

Tänä pyhäinpäivänä hautausmaa ei pelota, sillä käynti siellä auttaa muistamaan monta pientä, kaunista ja hauskaa asiaa. Muistan papan ovelan ilmeen, kun hän murjaisi hyvän vitsin. Kynttilämeren keskellä ikävöin sitä kaikista eniten.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan toimittaja ja ES-Lauantain tuottaja.

Kommentoidut