Kolumni: Mitä järkeä on olla saimaannorppa, jos ei voi koskaan palata kotiin?

Kasi Skyttä

Kolumni: Mitä järkeä on olla saimaannorppa, jos ei voi koskaan palata kotiin?

Mitä virkaa on Topias-norpalla? Entinen saimaannorppa viettää loppuelämänsä turistinähtävyytenä Korkeasaaren eläintarhassa.

Topias löydettiin viime kesänä huonossa kunnossa ja kuljetettiin Helsinkiin saamaan hoitoa. Lopulta ELY-keskus päätti, ettei sitä voida tautiriskin vuoksi palauttaa kotivesilleen Puumalaan.

Norpalle rakennetaan oma alueensa eläintarhan ja Hylkysaaren väliseen salmeen, mutta onko elämä aitauksessa mitään norpanelämää?

Ihmisellä on taipumus soveltaa valittuihin eläimiin samanlaista filosofiaa kuin lajitovereihinsa: Jokaisen henki on arvokas.

Yksi äärimmäinen esimerkki oli Sudan, viimeinen zairenleveähuulisarvikuonouros. Sudanin (1973–2018) ympärillä Ol Pejetan suojelualueella pyöri sen loppuvuosina noin 600 ihmistä työllistävä suojelu- ja matkailuteollisuus. Eläimen turvana oli muun muassa rynnäkkökiväärein varustettu yksityisarmeija.

Sudanin viimeisistä päivistä kertova dokumentti The Last Male on Earth kysyy oikeita tyhmiä kysymyksiä: Onko tässä mitään järkeä?

Pohjimmiltaan kyse on syyllisyydestä. Turistilaumat lentävät dokumentissa Keniaan katsomaan Sudania ja itkemään lauhkean jättiläisen aitaukseen. Opas vannottaa jokaista levittämään tietoa sarvikuonojen ahdingosta. Vieraat lupaavat kertoa Sudanista kavereilleen ja saavat vastineeksi paremman mielen.

Dokumentti pohtii myös Sudanin näkökulmaa. Sarvikuono ei näytä kärsivän vieraista, vaikka sen olemassaolo turistivetonaulana näyttää loppua kohti kovin kurjalta. Vanhenevan sarvikuonon kuihtumista ei ole mukava katsella.

Samaan aikaan, kun yhden sarvikuonon elämää yritettiin pitkittää, tuhannet eliölajit menettävät elinympäristöjään eri puolilla maailmaa. Zairenleveähuulisarvikuonoa ja saimaannorppaa yhdistää se, että ihmiset ovat päättäneet kiinnittää huomiota juuri niiden ahdinkoon.

Tavallaan tekisi mieli kysyä lisää tyhmiä kysymyksiä ja kiinnittää huomio tähän tekopyhyyteen. Mutta enimmäkseen iloitsen, että edes jotkin eliöt herättävät suojelunhalua.

Markku Ulander

Saimaannorppa Topias asuu toistaiseksi Korkeasaaren saukkoaltaassa. Ensi kesänä se saa oman aitauksen eläintarhan ja Hylkysaaren väliseen salmeen.
Saimaannorppa Topias asuu toistaiseksi Korkeasaaren saukkoaltaassa. Ensi kesänä se saa oman aitauksen eläintarhan ja Hylkysaaren väliseen salmeen.

Kysymys Topiaksen elämästä on äärimmäisen vaikea. On selvää, ettei Saimaasta poistettu hylje voi elää saimaannorpan luonnollista elämää. Ehkä sen on silti parempi olla hengissä kuin olla olematta.

Moni kyseenalaistaa eläintarhojen ja -puistojen mielekkyyden, mutta loukkaantuneiden eläinten hoito- ja asuinpaikkoina niillä on virkansa. Jos ajatellaan, että elämä on parempi kuin elämättömyys, on saimaannorpankin elämä aitauksessa arvokasta.

Oma epätieteellinen näkemykseni on, että itse olisin mieluummin elossa. Tällaisia johtopäätöksiä syntyy, kun sovellamme eläimiin samoja päättelyketjuja kuin itseemme.

Topias on kuitenkin toisella tavalla arvokas: Se on maailman ainoa vankeudessa elävä saimaannorppa. Kun tavallisen pulliaisen on mahdollista käydä ihmettelemässä sen norppailua, ei laji jää niin etäiseksi kuin sen luonnonvaraiset toverit.

Me norppia nähneet saimaalaiset olemme maailman mittakaavassa harvalukuinen joukko. Korkeasaaressa saimaannorpan suojelu muuttuu konkreettiseksi monelle muullekin.

Jos yksittäisen eläimen olemassaolon tarkoitus on edistää lajinsa selviämismahdollisuuksia, Topiaksen rooli Saimaan kasvoina voi olla arvokkaampi kuin sen yksilöllinen geeniperimä. Eikä se auta vain omaa lajiaan: Saimaannorpan suojelu tukee myös muita ihmisen toiminnasta kärsiviä otuksia, kuten saimaannieriää.

Ja vankeus voi tarjota Topiakselle muutakin kuin muikkua: Sen sukusoluja voidaan pakastaa pahan päivän varalle. Eläimelle mahdollisuus jatkaa sukua on paras mahdollinen palkinto.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan verkkotuottaja.