Kolumni: Katson teatterifestivaaliväkeä ja ymmärrän, miten hieno asia taideoppilaitokset ovat kaupungissa

Kolumni: Katson teatterifestivaaliväkeä ja ymmärrän, miten hieno asia taideoppilaitokset ovat kaupungissa

Olihan viikonloppu! Ennen karvasta kiekkofinaalia ja vaalivalvojaisia Lappeenrannassa ehti onneksi saada myönteisiäkin kokemuksia. Ylioppilasteatterifestivaali järjestyi kaupunkiin ensi kertaa ja antoi valtaisia virtapiikkejä.

Tarkkaa suunnittelua se silti vaati. Kolme päivää ja 14 näytelmää, joista oli vain yksi esitys ja jotka olivat osin päällekkäisiä. Järjestävän seuran, Lappeenrannan ylioppilasteatteri ActI:n, Leipäjonoballadin ehdin nähdä jo etukäteen, joten sen sai ruksata yli. Lauantaina sitten neljä: Kellariteatterin Sattumia, Tampereen ylioppilasteatterin Nälkä, Oulun ylioppilasteatterin hauska nimihirviö ja Jyväskylän ylioppilasteatterin Broken Heart Story.

Sunnuntaina vielä Porin ylioppilasteatterin Noitametsä. Vaasan ylioppilasteatteri Rampin esitys jäi väliin perjantaina, sillä se oli loppuunmyyty. Se ei ollut ainoa ei oota myynyt esitys enkä minä ainoa katsoja festivaaleilla.

Näytelmät ja teattereiden välinen improvisaatiokilpailu keräsivät noin 1 500 katsojaa viikonloppuna.

Ylioppilasteatterifestivaali antoi valtaisia virtapiikkejä.

Kahdeksan tuntia teatteria päivässä, kuten lauantaini kului, kuulostaa varmasti monesta painajaiselta. Ei ollut. Elokuvissa olen istunut saman verran peräkkäisiä tunteja useita kertoja, ja näissä teatteriesityksissäkin tuntui olevan huikea trendi. Näytelmät vain paranivat toinen toisensa perään.

Festivaali näytti herättävän myös kaupungin eloon. Kun runsaat 300 uutta nuorta ihmistä pamahtaa keskustaan, sen huomaa kuollutkin sielu.

Aktiivinen ihmismäärä toimii kuin se opiskelija, joka on synergiasyistä siirretty Skinnarilaan. Näkyy ja kuluttaa. Elävöittää keskustaa. Sellainen saa huokailemaan humanististen tieteiden oppilaitostakin, vaikka bisnes ja teknologia loisivat työpaikkoja ja toisivat rahaa kuinka.

Lappeenrannassa on viime aikoina haikailtu kristillistä koulua. Viikonlopusta viisastuneena ottaisin taidekoulun ja ymmärrän, miksi imatralaiset itkevät. Tajusin myös, jumalalleni kiitollisena, olla tyytyväinen siihen, että täällä on taiteen perusopetusta antavia oppilaitoksia, jotka voivat juhlia vuosikymmeniä pitkää ikäänsä ja joilta kuntapäättäjät eivät ole viemässä opetustunteja eivätkä pelimerkkejä.

Ylioppilasteatterifestivaalin kantatekstipalkinnon sai Lapin yliopiston Aika hauska masennusnäytelmä. Sitä en nähnyt. Rovaniemen Vuoden teatteriteon kokemiselle olisi varmasti tullut käyttöä alkavalla vaalikaudella.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan kulttuuritoimittaja.