Kolumni: Mikään ei muutu, jos me emme puutu – miksi ruokimme pahantekijää leikkimällä sokeaa?

Kai Skyttä

Kolumni: Mikään ei muutu, jos me emme puutu – miksi ruokimme pahantekijää leikkimällä sokeaa?

Haukkumista, painostusta, nöyryyttämistä. Henkistä väkivaltaa, pelolla johtamista, hyväksikäyttöä.

Hiljattain yksi jos toinenkin luuranko on kolissut ulos kaapeista, kun valta-aseman väärinkäyttöön liittyviä tapauksia on tullut päivänvaloon. Syksyllä kohistiin kulttuurineuvos ja teatteriohjaaja Veijo Baltzarin kultista ja ihmiskauppasyytöksistä, tuoreimpana otsikoissa on revitelty luisteluvalmentaja Mirjami Penttisen vahvasti kyseenalaisia työskentelytapoja.

Erityisesti Baltzarin tapaus aiheutti minulle kylmiä väreitä, koska juuri teatterimaailmassa olen itsekin kohdannut myrkyllistä vallankäyttöä, niin nuorena opiskelijana kuin aikuisena työelämässä. Opiskeluvuosina tilanteen pelasti lopulta se, että uskalsimme ryhmänä nousta yhdessä meitä nöyryyttänyttä opettajaa vastaan ja että koulun johto myös uskoi meitä ja todisteita ja puuttui asiaan.

Myöhemmin työelämässä en enää ollut niin vahva että olisin jaksanut taistella, vaan tein sen minkä niin moni muukin on tehnyt: pakkasin tavarani ja häivyin. Siitä olen soimannut itseäni jälkeenpäin, siitäkin.

Pahantekijöiden ristiinnaulitsemista kiinnostavampaa onkin pohtia sitä, miten on mahdollista että he saavat usein mellastaa asemassaan pitkään ja aiheuttaa tuhoa, kenenkään siihen puuttumatta? ”Ei me tiedetty tästä mitään, hänhän on niin hyvä tyyppi”, on yleinen vastaus.

Ihmissilmä on siitä jännä, että se usein näkee sen minkä haluaa nähdä. Jos ei näe ikäviä asioita, ei niihin myöskään tarvitse puuttua, mikä helpottaa omaa elämää huomattavasti.

”Mutta kun hän on niin hyvä työssään.” On suorastaan hätkähdyttävää, kuinka paljon siedämme kusipäistä käytöstä sellaiselta henkilöltä, joka tekee ulospäin hyvältä näyttävää tulosta. Meidän pitäisi ajatella kokonaan uudelleen, mitä tarkoittaa se että on oikeasti hyvä työssään. Sillä huipputulokset tai kassamagneetit eivät ole minkään arvoisia, jos niiden hintana on yksikin rikottu ihmismieli.

Usein vaakakupissa painaa eniten pelko oman aseman menettämisestä, jopa koston uhriksi joutumisesta, eikä se pelko useinkaan ole aiheeton. Tarjoan ratkaisuksi joukkovoimaa, mutta sekin vaatii ensin rohkeutta uskaltaa sanoa että ei, tämä ei enää käy ja rohkeutta seistä yhdessä, tukien toinen toistansa.

Tulipalo leviää vain jos se saa happea, samoin huono käytös tarvitsee aina mahdollistajansa. Häikäilemättömät ihmiset eivät maailmasta lopu, mutta avoimuudella ja puuttumisen kynnystä madaltamalla voimme ainakin yrittää tehdä tästä pallosta edes pikkuisen siedettävämmän paikan.

Luetuimmat