Lukijalta: Tuollaistako työmme oikeasti oli Hopeahelmessä?

Etelä-Saimaan juttu Attendo Hopeahelmen toiminnasta” (22.2.) sai minut ajatuksiini siksi, että olin itsekin työskennellyt tuolla vastikään.

Olen ollut hoitotyössä kymmenisen vuotta, joista hieman yli kaksi juuri Hopeahelmessä, ja nyt luettuani jutun olin mykistynyt, tuollaistako oli työmme jälki? Makuuttamista märissä vaipoissa, aamupalaa vasta lounasaikaan, tarjottavan ruuan lantraamista, saattohoidettavat ilman asianmukaista hoitoa. Kaikkien edellä mainittujen asioiden kunniallinen hoito on osa lähihoitajan työtä.

Ulkoiluun, vaikkei välttämättä päivittäistä ollutkaan, pyrittiin siihen sään salliessa.

Jos on, kuten yllä mainittiin, että kyseessä olevat asiat jäivät hoitamatta, mitä sitten päädyttiin työajalla tekemään? Hoitajan tulee olla joustava sekä tilanteeseen mukautuva, ei tietenkään oman jaksamisensa kustanteella vaan löytää ne voimavarat työstään jota tekee. Kaikkeen ei tarvitsekaan revetä, vaan myötäelää sitä yksilöllistä arkea joka vanhuksella on.

Saavuttuani aamuvuoroon seitsemäksi, olisin ihmetellyt jos vielä yhdeltätoista olisin jakamassa aamiaista. Ikäihmisten ravitsemus sekä ulkoilumahdollisuudet ovat olleet jo pitkään suurennuslasin alla ja on tärkeää että näihin kiinnitetään huomiota. On valitettavaa jos ruokaa ei ole riittävästi tarjolla, näin ei kuitenkaan ollut kertaakaan työskennellessäni Hopeahelmessä. Ainoa kerta, kun itse huomasin ruokaa jatkettavan vedellä, oli se kun olin keittänyt aamupalalle hieman turhan paksua puuroa. Talon emäntä on ammattitaitoinen, ja jos ikinä oli moitteita ruuasta, ei ollut kynnys välittää viestiä hänelle. Muutokset tehtiin välittömästi.

Ulkoiluun, vaikkei välttämättä päivittäistä ollutkaan, pyrittiin siihen sään salliessa. Varsinkin kesäaikaan oli mukava kokoontua ryhmäkotimme terassille grillaamaan musiikin soidessa ja kesää katsellessa. Kohtuutonta kertoa, ettei vuoteen ole ketään ulkoiluttanut.

Saattohoidon merkitys vanhustyössä on merkittävä. Jutun mukaan ei ole saatu ylimääräistä hoitajaa yöksi valvomaan kuolevaa, tällöin korostuu hoitajalla työnpriorisointi. Pyykeistä sekä viikkaamisesta viis, ihmisen on oltava ihmiselle läsnä, varsinkin tämän elämänkaaren loppuvaiheessa. Muistan eräänkin joulun ollessani yövuorossa, kuinka pidin hiljaa silittäen kuolevan ihmisen kädestä ja olin läsnä. Silloin vain sillä hetkellä oli merkitystä, ei muulla. Tätä työtä tulee tehdä sydämellä.

Asioista on aina hyvä puhua avoimesti sekä niin ettei tarvitse nimettömänä omia totuuksiaan huudella. Olen pahoillani Hopeahelmen henkilökunnan puolesta, itse en haluaisi työskennellä paikassa, jossa valloilla on nimettömän arvostelun ilmapiiri. Meidän tulisi unohtaa sisäiset erimielisyytemme. Olkoon ne työnantajaa, työtoveria tai itseämme kohtaan sekä keskittyä olennaiseen eli tekemään tätä työtä sydämen ylpeydellä. Nautin ajastani Hopeahelmessä.

Kari Saastamoinen, lähihoitaja

Kommentoidut