Muistokirjoitus: Eila Ikävalko 1924–2020

Jarmo Ikävalko

Muistokirjoitus: Eila Ikävalko 1924–2020

Eila Ikävalko eli koko mittavan elämänsä niin kuin hänestä oikein oli. Ei hän ollut piittamaton muiden ihmisten suhteen, päinvastoin, hän oli hyvin huomaavainen, mutta samalla itsenäinen.

Isänmaan rakkaus oli kantava voima Eilan elämässä. Se näkyi ja toteutui tekoina enemmän kuin puheina. Tuonilmaisiin siirtyessään hän oli tämän seudun vanhin lotta. Eila aloitti lääkintälottana 17-vuotiaana. Lotta- ja sotilaskotisisarena hän eli viimeiseen hengenvetoonsa saakka.

Hän ei pyrkinyt koskaan itse valokeilaan, mutta tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta hän tarttui toimeen itseään säästämättä.

Puolisonsa, varatuomari Reino Ikävalkon kuningasajatuksen, Piponiuksen taloon perustetun veteraani- ja lottamuseon, hän jalosti pian veteraanin kotimuseoksi. Sen kehittämiseen ja toimintaan hän paneutui intohimoisesti, ensin miehensä kanssa, sitten yksin ja myöhemmin esikoispoikansa Jarmon kanssa. Eilan innostus oli tarttuvaa laatua ja hän sai viimeisinä vuosina tarvittavan ystävien renkaan rakkaan museonsa tueksi. Jo useita vuosia museo on ollut koko talon alakerran laajuinen.

Eila Ikävalko oli kautta aikojen, mutta etenkin museon toimintaa johtaessaan hyvin määrätietoinen. Hän ei kuitenkaan oikutellut, ei tehnyt asioista turhia kunniakysymyksiä. Jos toinen pystyi perustelemaan eriävän näkemyksen kunnolla, hän oli valmis muuttamaan näkemystään.

Museon avulla Eila avasi näkymiä Suomen historiaan tuhansille ja tuhansille kävijöille, niin suomalaisille kuin ulkomaalaisillekin. Museosta ja Eilasta – sekä usein myös museon kissasta – tehtiin mittava määrä televisio-ohjelmia ja lehtijuttuja.

Oman toiveensa ja suunnitelmansa mukaan hän seurasi vierestä museon tapahtumia elämänsä loppuun, kesäkuun viimeiseen aamuun saakka. Viimeiset ajat kuluivat omassa sängyssä, mielessä varmuus siitä, että tämän "lapsen" tulevaisuus on turvattu.

Eilan syntyessä 10. tammikuuta 1924, hänen vanhempansa asuivat Käkisalmella. Äiti ja Eila muuttivat Imatralle tyttären kansakoulun alkamisen aikaan. Äiti meni uudelleen naimisiin ja Eilankin sukunimi muuttui Rehnistä Tuomiseksi. Äiti oli ansiokas liikenainen, hänellä oli kampaamoalan tukkuliike ja useampi kampaamo. Eila Rehn Tuominen kirjoitti ylioppilaaksi Imatran lyseosta muutamaa vuotta myöhemmin kuin Reino Ikävalko. Silloin he eivät tunteneet.

Tutustumismiljöö oli Viipurilainen osakunta Helsingissä sotien jälkeen. Nuorta avioliittoa varjosti vauvan menetys ja esikoisen heikko terveys, mutta eteenpäin mentiin. Keskinäinen arvostus ja rakkaus vain vahvistui yhteiselämän myötä. Reinon kuolema 2004 oli valtava menetys Eilalle, mutta hän ei sitä julkisesti valitellut. Pahempaakin oli tulossa, poika Sakari menehtyi joitakin vuosia myöhemmin. Esikoisen Jarmon kanssa yhteistoiminta tiivistyi etenkin tämän palattua puolisonsa kanssa imatralaiseksi. Toista ja kolmatta sukupolvea on kolme lapsenlasta ja kaksi lapsenlapsenlasta.

Eila ehti ennen avioitumistaan lukea Helsingin yliopistossa kieliä ja estetiikkaa. Englannin kieli oli hänelle erityisen läheinen. Hän toimi muutaman vuoden ajan englannin ja saksan opettajana Vuoksenniskan yhteiskoulussa ja oli mukana englanninkielisen keskustelu- ja kulttuuriseuran perustamisessa paikkakunnalle.

Eila paneutui myös ladytoiminnan käynnistämiseen ja toteuttamiseen miehensä kotiklubissa, Lions Club Imatrassa.

Ihan oma lukunsa on hänen eläinrakkautensa. Sen tiimoilta perheellä oli hevostalli heidän asuessaan Ukonniemessä. Parhaimmillaan siellä asui kahdeksan hevosta ja ponia ja kävi kymmeniä hevostyttöjä. Jotkut heistä jäivät Eilan elämänikäisiksi ystäviksi.

Kirjoittaja on toimittaja ja Eila Ikävalkon ystävä.