Arkkipiispa Kari Mäkinen ei näe enkeleitä, mutta ihmeen hän on todistanut neljä kertaa — omien lastensa syntymät

Kari Mäkinen pitää kiinni kirkon ikiaikaisesta säännöstä: ihmiset tulee ottaa vastaan samanarvoisina, taustaa ja statusta kyselemättä.

Lukas Pearsall

Liberaalin mainetta nauttiva arkkipiispa Kari Mäkinen saa paljon palautetta, jossa ovat mukana kaikki sävyt. 
Liberaalin mainetta nauttiva arkkipiispa Kari Mäkinen saa paljon palautetta, jossa ovat mukana kaikki sävyt. 

Arkkipiispa Kari Mäkinen ei ole koskaan tullut uskoon. Usko Jumalaan on ollut jollakin tapaa hänessä aina, pienestä pitäen.

Usko on Mäkiselle luonteva, jokapäiväinen asia, kuin hengittäminen. Hän ei näe enkeleitä — ellei sitten hyvissä kohtaamisissa ihmisten kanssa — eikä hänellä ole yliluonnollisia kokemuksia.

— Paitsi omien lasten syntymät. Ne ovat olleet tilanteita, joissa olen kokenut olevani selittämättömän ihmeen todistaja.

Edelleen hän löytää itsensä silti myös epäilemästä.

— En osaa kuvitella uskoa, jossa ei olisi tilaa kaikenlaisille kysymyksille. Minulle usko sisältää sen, ettei mikään ole kiinni siitä, mitä minä uskon tai ymmärrän.

Pappeus ei ollut ennalta selvä valinta

Mäkinen ottaa vieraat vastaan mustassa puvussa ja violetissa piispanpaidassa. Liturgisten värien joukossa violetti on katumuksen, odotuksen ja parannuksen väri.

Mäkisen viimeinen virkavuosi arkkipiispana on pitkällä. Hän on ilmoittanut siirtyvänsä eläkkeelle ensi kesäkuun alusta.

Mäkinen asuu Turussa. Siellä sijaitsee myös hänen varsinainen työpaikkansa, vaan ei ainoa.

— Työni jakautuvat niin, että olen noin kolmanneksen Turussa, kolmanneksen Helsingissä ja kolmanneksen muualla, hän sanoo.

En osaa kuvitella uskoa, jossa ei olisi tilaa kaikenlaisille kysymyksille. — Kari Mäkinen

Arkkipiispan Helsingin-työhuone on Kirkkohallituksen tiloissa Etelärannassa. Kuudennen kerroksen ikkunoista näkyy leveä kaistale turisti-Helsinkiä. Tuolla on Kauppatori ahneine lokkeineen, tuolla maailmanpyörä ja sen takana matkustajalautta odottamassa Tukholmaan menijöitä.

Jos Guggenheim olisi päätetty rakentaa Helsinkiin, sekin jököttäisi tuossa rannassa, aivan arkkipiispan silmien alla.

Arkkipiispa kääntää selkänsä maisemalle ja kaataa kahvia termoskannusta. Pöydässä on meetvurstileipiä.

Ei ollut alkuunkaan selvää, että Mäkisestä tulisi pappi.

Arkkipiispan lapsuudenkoti oli samanlainen kuin tuhannet muut perusluterilaiset: kirkossa käytiin ”jouluna ja joskus”. Rippileirin jälkeen Mäkinen kulkeutui monen ikätoverin lailla seurakuntansa nuorisotoimintaan ja kotiutui sinne.

Ylioppilaaksi päästyään hän pyrki lukemaan muun muassa sosiaalipsykologiaa, mutta ei tullut valituksi. Kun teologia tärppäsi, se oli siinä. Sen rinnalla Mäkinen opiskeli kotimaista kirjallisuutta.

Valmistumisen jälkeen Mäkisestä oli luontevaa ottaa pappisvihkimys. Erityisiä urahaaveita hänellä ei ollut. Välillä hän työskenteli viitisen vuotta tutkijana. Myöhemmin hänestä tuli kymmeneksi vuodeksi Ulvilan kirkkoherra.

— Ja sitten huomasin yhtäkkiä olevani piispanvaalissa.

Hyvinvointi kuuluu kaikille

Mäkinen näkee Suomen muuttuneen hänen elinaikanaan paljon.

— Tämän päivän nuoret kasvavat maailmaan, jossa perspektiivi on tätä maata laajempi. On enemmän kielitaitoa ja yhteyksiä ympäri maailman. Toisaalta epävarmuus tulevaisuudesta ja omasta paikasta on lisääntynyt.

Myös kirkko on muuttunut.

— Kirkko on ollut pitkään vahvasti kansallinen instituutio, mutta nyt luterilainen kirkko samaistuu kansainvälisen ekumeenisen yhteyden kautta globaaliin kristillisyyteen.

Maamme saavutuksista Mäkinen arvostaa erityisesti peruskoulua ja universaalia sosiaaliturvaa.

Hän toivoo, että peruskoulu säilyttää vahvuutensa myös uudistuessaan.

— Erityisesti alaluokilla olennaista ei ole vain opetussuunnitelma, vaan se, että opettajan ja oppilaan välillä on turvallinen suhde.

Sosiaaliturvan perusajatusta Mäkinen korostaa: kootaan yhteinen kassa, jonka avulla pidetään huolta siitä, että hyvinvointi kuuluu kaikille. Valitettavasti toteutus ei ole kaikin osin onnistunut. Leipäjonot kertovat, ettei perusturvan taso ole riittävä.

— Näyttää siltä, että hyvinvoinnissa on yhä syveneviä notkelmia, joissa olevat ihmiset eivät pääse osallisiksi yhteisestä hyvinvoinnista eivätkä edes näy hyvinvoivan enemmistön silmiin.

Sosiaalisten etäisyyksien kasvuun liittyy Mäkisen mielestä vakava huolenaihe.

— Vahvistumassa on puhe, jossa syrjäytymistä ja hyvinvoinnin ulkopuolelle jäämistä ei nähdä oikeudenmukaisuus- ja ihmisarvokysymyksenä, vaan turvallisuusongelmana.

Kirkolle tällainen ajattelu on Mäkisen mukaan vierasta. Kirkon perustyötä on aina ollut ottaa ihmiset vastaan samanarvoisina, taustaa ja statusta kyselemättä. Tätä periaatetta arkkipiispakin on saanut toistamistaan toistaa, kun kirkkoa on syytetty kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden suojelemisesta.

Mäkinen muistuttaa, että kaikilla ihmisillä on perustuslain suoja, jonka mukaan ketään ei saa kohdella väkivaltaisesti eikä jättää heitteille.

— Minua on häirinnyt, että kun kirkko on pyrkinyt toimimaan tämän mukaisesti, sen toimintaa on kyseenalaistettu.

Tukeakin on tullut. Viime huhtikuussa Mäkiselle ojennettiin 30 000 euron arvoinen Kompassiruusu 2017 -kulttuuripalkinto tunnustuksena työstä, jota hän on tehnyt inhimillisten arvojen puolesta Suomessa.

Jäsenkato tai vihaposti eivät valvota

Liberaalin maineessa oleva arkkipiispa saa paljon postia, ja mukana ovat kaikki sävyt.

— Kun toimii julkisessa tehtävässä, erilaisten tunnereaktioiden kohteena oleminen kuuluu tehtävään, Mäkinen sanoo.

Yhtään yötä hän ei myönnä valvoneensa kitkerimpienkään viestien takia. Yhtä vähän hänen mielenrauhaansa on järkyttänyt kirkon jäsenkato.

Vielä 1980-luvun lopulla kirkkoon kuului yli 90 prosenttia suomalaisista, mutta kuluvan vuoden alussa enää 72.

Mäkinen toteaa, että sama kulttuurinen ja sosiaalinen muutos on koskenut koko läntistä Eurooppaa.

— Siitä perspektiivistä voitaisiin kysyä, että miten on mahdollista, että meillä kirkkoon kuuluvien prosenttiosuus on yhä yli 70.

Arkkipiispa näkee, että kulttuurisen muutoksen myötä kirkon jäsenyydestä on tullut ihmisille entistä tietoisempi asia. Hän huomauttaa, että vaikka kirkosta eroavien määrät ovat suurempia, myös kirkkoon liittyvien määrä on lisääntynyt.

— On silti aiheellinen kysymys, onko kirkko osannut olla ihmisille merkityksellinen. Kyllä tässä on peiliin katsomisen paikka.

Seksuaalisuudesta pitää puhua

Suuri osa kirkkoon liittyvästä keskustelusta on pitkään pyörinyt samaa sukupuolta olevien parien ympärillä. Mäkisestä se on ymmärrettävää.

— Seksuaalisuus ja lähimmät ihmissuhteet ovat ihmisiä syvältä koskettavia asioita. Niistä pitääkin puhua, hän sanoo.

Kaikki eivät hyväksy Mäkisen antamaa tukea seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Nettiadressissa vaaditaan ”haureelliset ja moraalittomat elämänmuodot hyväksyvän” Kari Mäkisen erottamista virastaan.

Nyt kun tasa-arvoinen avioliittolaki on astunut voimaan, Mäkisen toive on, että luterilaisen kirkon papit voisivat vihkiä avioon myös samaa sukupuolta olevia pareja.

— Mutta se näyttää vievän aikaa.

Hänestä on surullista, että niin kauan kuin tätä keskustelua käydään, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajat joutuvat olemaan kuin tikun nokassa, siirrettynä ulkopuolelta tarkasteltavaksi.

Lukas Pearsall

Kari Mäkinen jää eläkkeelle arkkipiispan virasta ensi kesänä.
Kari Mäkinen jää eläkkeelle arkkipiispan virasta ensi kesänä.

— Toivoisin, että asianosaisten ääni tulisi kuulluksi myös kirkon sisäisessä keskustelussa.

Valokuvattavaksi asettuessaan Mäkinen varmistaa, että hänen kaulassaan riippuva risti on näkyvillä. Sama kultainen piispanristi on kiertänyt arkkipiispalta toiselle yli sata vuotta. Ensi kesänä risti siirtyy Mäkisen seuraajalle.

Arkkipiispan noustessa matalalle ikkunalaudalle kuvaaja huomaa, että aurinko heijastaa hänen päänsä päälle sädekehän.

— Kaikki sädekehät näyttävät ylhäältä katsottuna nollalta. Muistakaa se, Kari Mäkinen sanoo.

Rakkaus ei taivu selitettäväksi

Mitä on rakkaus?

— Noin isoja sanoja ei voi selittää.

Pitäisikö kirkko ja valtio erottaa toisistaan?

— Minusta on mahdotonta ajatella, että meillä olisi neljän miljoonan jäsenen kirkko, jolla ei olisi mitään suhdetta julkiseen valtaan. Kysymys on mielestäni siitä, miten suhteet järjestetään.

Jos saisitte muuttaa yhden asian Suomessa, mikä se olisi?

— Vähentäisin ihmisten kokemaa yksinäisyyttä. Yksinäisyys on keskeinen ihmisten pahoinvointiin vaikuttava asia.

Kari Olavi Mäkinen

Syntynyt 5.1.1955 Porissa.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa vuodesta 2010.
Teologian kandidaatti 1979, lisensiaatti 1987 ja tohtori 1989.
Vihitty papiksi vuonna 1979. Ylempi pastoraalitutkinto 1991.
Asuu Turussa.
Naimisissa, neljä aikuista lasta.
Harrastukset lenkkeily, arkiruoka, kirjallisuus, onginta.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.