Kolumni: Oma sushirasia saattaa pelastaa parisuhteen

Kai Skyttä

Kolumni: Oma sushirasia saattaa pelastaa parisuhteen

Ystäväpariskunta oli käynyt ostoksilla sushibuffetissa. Sanomistahan siitä tuli. Toinen oli valinnut yhteiseksi ateriaksi aivan vääriä susheja ja vielä asetellutkin ne rasiaan väärin: tunnelma pilalla ja paha mieli. ”Olisiko molempien kannattanut ottaa ihan omat rasiat”, kysyin varovasti. Sain vastaukseksi vaiteliaan nyökkäyksen.

Tarina huvitti minua, kuten arjen ihmissuhdedraamat usein tekevät, vaikka olenkin viimeinen ihminen, jolla on varaa naureskella yhtään kenellekään. Vasta parisen viikkoa sitten puristin kädessäni kirjettä, jossa koruttomasti kerrottiin erään aikakauden tulleen päätepisteeseen: tuomitaan avioeroon.

Olen tuntenut surua, luopumisen kipua ja epäonnistumisen häpeää. Kantapään kautta olen löytänyt ainakin yhden syyn sille, miksi ihmiset helposti jäävät jumiin toimimattomiin suhteisiinsa: koska eroaminen tuntuu niin kamalalta, ettei siihen ryhdytä, ellei ole aivan pakko.

Olen siis joutunut paitsi tuijottamaan peiliin, myös pohtimaan sitä, miksi niin moni meistä kompuroi parisuhteissaan. Kun kerran noin puolet avioliitoista päättyy eroon ja kolmasosa varatuistakin käy vieraissa, voisiko olla niin ettei perinteinen parisuhde edes ole kaikkia varten, vaikka sitä ainoana oikeana elämänmuotona meille markkinoidaankin?

Toimittaja-kirjailija Riikka Suominen tiivistää asian hienosti romaanissaan Suhteellisen vapaata: ”Ehkä yritämme yhdistää liian paljon hyvää. Paketoida odotukset rakkaudesta, intohimosta, ystävyydestä ja perheestä samaan pankin omistamaan puulattiaiseen kolmioon.”

Niin, ne odotukset. Haaveilemme sielunkumppanista, joka ymmärtää meitä puolikkaasta sanasta ja osaa vastata kaikkiin tarpeisiimme, vaikka kukaan meistä ei ole ajatustenlukija.

Ihmisestä, jonka kanssa voimme jakaa niin parivuoteen kuin irtokarkkipussinkin, vaikka toinen on krooninen kuorsaaja ja toinen taas inhoaa sitä, miten kumppani lähmii naamaansa liitulakujen ahmimisen lomassa.

Jostain syystä parisuhteissa usein jaetaan asioita vaikka hampaat irvessä, silloinkin kun omat sushirasiat ja makuuhuoneet olisivat se lyhyempi tie perherauhaan.

Väitän myös, että kun puhumme rakkaudesta, puhummekin usein jostain ihan muusta. Puhumme yksin jäämisen pelosta, omistamisen halusta ja riippuvuudesta. Ja jos todellista rakkautta on antaa toisen olla sellainen kuin hän on, niin kuinka monessa ihmissuhteessa se oikeasti toteutuu?

En tarkoita sitä, etteikö toisen käytös saisi joskus ärsyttää vaan sitä, ettei pyri koko ajan muuttamaan toista tai osoittele jatkuvasti toisen virheitä. Olenko yksin havaintojeni kanssa kun väitän, että sellaiset suhteet ovat harvassa? Haluamme lähes aina muuttaa toisessa jotain ja selitämme sitä välittämisellä ja rakkaudella, vaikka oikeasti se on henkistä väkivaltaa.

Kompuroimme parisuhteissa, koska rakkaudessa olemme lapsia aikuisten vaatteissa. Etsimme kumppanista vanhemman turvallista syliä, haemme lohtua ja huomiota, hyväksyntää ja ehdotonta rakkautta. Mutta koska olemme rikkinäisiä ja vajavaisia ihmisiä, emme useinkaan pysty antamaan toiselle sitä, mitä hän eniten kaipaa.

Ja kun vaatii toiselta jotain sellaista, mitä hän ei kykene antamaan, päätyy itse juoksemaan naama edellä seinään, törmätessään pettymysten umpikujaan.

Poskea jääpussilla hautoessaan voikin sitten ihmetellä, miten hitossa tässä taas kävi näin.

Kirjoittaja on lappeenrantalainen taiteen ja viestinnän sekatyöläinen.

Uusimmat uutiset