Kommentti: Tässä jutussa paljastan kaksi maailman parasta tv-sarjaa sekä annan vinkin, jolla voi etukäteen arvioida tv-sarjan tasoa

Liisa Kukkola

Kommentti: Tässä jutussa paljastan kaksi maailman parasta tv-sarjaa sekä annan vinkin, jolla voi etukäteen arvioida tv-sarjan tasoa

Sci-fin, vampyyrien, zombien ja kauhun ystäville ei kokoamassani suoratoistopalveluiden tv-sarjalistauksessa (löytyy muualta Etelä-Saimaan nettilehdestä) ole oikeastaan yhtään mitään, jos ei pidä The Watchmeniä sellaisena.

Olen pahoillani, mutta olen edellä mainittujen lajityyppien sarjoista aivan pihalla, koska en vain pysty katsomaan niitä.

Sama juttu nordic noirin kanssa. Kyllästyin lajityyppiin aika lailla sen alkumetreillä. Aina joku eksentrinen poliisi aivan mahdottomilta kuulostavien rikosten kimpussa. Kuulostaako Sorjoselta?

Lajityyppi on tavallaan hankala juttu, koska jos se alkaa määritellä liikaa sisältöä, lopputulos on usein liian itsestään selvä ja puuduttavaa katsottavaa.

Jaksan kyllä katsoa rikossarjojakin, jos rikokset eivät ole niissä pääosassa vaan ainoastaan osa monisyistä tarinaa ja eräänlainen startti tilanteelle. Sellaisia kuten Kate Atkinsonin romaaneihin perustuva Case Histories, jonka näkee Ruutu+:sta, josta näkee paljon muutakin brittihyvää.

En pysty katsomaan Breaking Badia

Toinen genre eli lajityyppi, johon en kerta kaikkiaan taivu, ovat sarjat, jossa päähenkilön elämä menee koko ajan huonompaan suuntaan ja ainoa mahdollinen loppuratkaisu on tuho. Niillä ei liene omaa nimeä, mutta kutsun näitä sarjoja seitsemänsurmanluotia-sarjoiksi, ja ne ahdistavat minua liikaa.

Breaking Bad on yksi sellainen. Aloitin sen ja sinnittelin johonkin toisen tuotantokauden alkuun, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt jatkamaan. Sen vuoksi en ole pystynyt katsomaan Better Call Sauliakaan, vaikka tiedän, että hyvin fiksutkin ihmiset pitävät näitä kahta sarjaa erinomaisina.

Ensimmäiset palkinnot menevät Baltimoreen ja Lontooseen

Mikä sitten on minusta maailman paras tv-sarja?

Vastaan siihen aina The Wire. Yhdysvaltain itärannikon Baltimoren kaupungin huumeongelmaa tuli viisi tuotantokautta, ja tarinaa valotettiin aina uudesta näkökulmasta. Se onkin televisiosarjojen hienous: niissä pääsee rakentamaan pitkää ja monivivahteista tarinaa aivan kuten romaanisarjoissakin.

Toisaalta maailman paras tv-sarja on The Fleabag, jonka toisenkin kauden Yle, luojalle kiitos, esitti tänä keväänä. Siinä nuori nainen törmäilee elämänsä rajoihin aivan joka suunnassa, ja samalla sarja kertoo ainakin valkoisen keskiluokkaisen naisen elämästä suurin piirtein kaiken ja vieläpä nokkelaan perienglantilaiseen tapaan

Oikeuksien takia The Fleabagia ei voi enää nähdä Areenassa. Jos sen haluaa nähdä, pitää tilata amerikkalainen Amazon ja katsoa ohjelma ilman suomenkielisiä tekstejä.

Tämän kummallisen kevään aikana aion katsoa Netflixistä Unorthodoxin, tositapahtumiin perustuvan, mustien nuorten yhdysvaltalaisten miesten golgatan raiskausoikeudenkäynnistä When They See Us, Utoyn tragediasta kertovan 22 Julyn ja lontoolaisesta huumemaailmasta kertovan Top Boyn loppuun.

HBOlta yritän päästä takaisin Westworldin outoon maailmaan, mutta Killing Even kolmas kausi saa parantaa menoa, jos se aikoo saada minut takaisin. Ja jos maailmassa olisi aikaa mihin tahansa, katsoisin The Girlsin kaikki kaudet uudestaan.

Soundtrack kertoo paljon

Lopuksi vinkki: Yksi hyvä tapa testata tv-sarjan tasoa on etsiä Spotifysta sen soundtrack ja kuunnella sitä. Se ei tietenkään kerro aivan kaikkea, mutta pääsääntö pitää paikkansa: huonolla sarjalla ei koskaan ole hyvää soundtrackia.