Elokuvan ystäviä hemmotellaan: Tarjolla on sekä yhteiskunnallista draamaa Yhdysvalloista että Lego-animaation värikäs jatko-osa, jonka parhaat osat löytyvät pinnan alta

Barry Jenkinsin If Beale Street Could Talk vie tyylillisesti ja teemallisesti samoihin tunnelmiin kuin Oscar-palkittu Moonlight. Etelä-Saimaan kriittikko pitää sen lisäksi myös Lego-elokuvan jatko-osaa 4 tähden arvoisena.

Annapurna Pictures

Tishin (KiKi Layne) ja Fonnyn (Stephan James) rakkaustarina kulkee kivikkoista polkua.
Tishin (KiKi Layne) ja Fonnyn (Stephan James) rakkaustarina kulkee kivikkoista polkua.

Rakkautta ja rakenteellista rasismia

If Beale Street Could Talk (Yhdysvallat, 2018)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Barry Jenkins perustuen James Baldwinin romaaniin.

Rooleissa: Regina King, Kiki Layne, Stephan James, Colman Domingo, Teyonah Parris, Michael Beach.

Kesto: 119 min. K-12.

If Beale Street Could Talk on tyylillisesti ja teemallisesti ilmiselvää jatkoa Barry Jenkinsin Oscarin voittaneelle Moonlightille. Se on suorastaan meditatiivista draama mustaihoisen amerikkalaisen näkökulmasta. Tärkeät asiat käsitellään aina ihminen edellä ja vasta sitten nostaen yhteiskunnalliset ongelmat tapetille.

Elokuva kuvaa Tishin (Kiki Layne) ja Fonnyn (Stephan James) rakkaustarinaa. Lapsuudenystävät ovat kasvaneet rakastavaisiksi ja haaveilevat uuden elämänsä aloittamisesta, johon kuuluu muun muassa lupaavan Fonnyn oma taidestudio.

Rakkaustarina ei kuitenkaan ala hedelmällisissä merkeissä — mutta varmasti hyvin tutuissa, maassa jossa on maailman korkeimmat vankimäärät.

Fonny on telkien takana ja Tish raskaana.

Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina käy läpi rakkauden puhkeamista kukkaan, samalla kun toisella aikatasolla nuorenparin perhe yrittää saada Fonnya vapaaksi tuomiosta, joka kaiken järjen mukaan on väärä.

Tässä rikosoikeuden inhimillisessä puolessa päästään näkemään Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen ongelmat ja ei-rikkaiden huono asema oikeuksiensa puolesta taistelemisessa.

Jenkins kuitenkin pitäytyy saarnaamisesta.

Hän on mestari luomaan kohtauksia, joissa kuvat, äänet ja katseet kertovat kaiken tarpeellisen. Jenkins tuntuu tahallaan leikkaavan pois turhan dramaattiset tahdit, jotta nämä eivät menetä tehoaan silloin kun niille on tarvetta.

Lähinnä tarkoituksena on ollut luoda draamaa joka koskettaa Yhdysvalloissa hyvin monia. Suomalaiselle katsojalle paljon elokuvan nyansseista voi olla hukassa, mutta samalla elokuva voi myös auttaa ymmärtämään hyvin toisenlaista maailmaa.

Timo Alho

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Vahvasti näytelty. Upea kuvaus ja äänimaailma.

Huonoa:

Erityistä: Kolme Oscar-ehdokkuutta: Paras sovitettu käsikirjoitus (Jenkins), paras naisisivuosa (Regina King), paras musiikki (Nicholas Britell).

Warner Bros. Pictures

Kaksi eri LEGO-maailmaa törmäävät, joten Lucy ja Emmet päätyvät jälleen seikkailulle.

Väriä, vauhtia ja syviä teemoja

Lego Elokuva 2 (The Lego Movie 2: The Second Part, Yhdysvallat, 2019)

Ohjaus: Mike Mitchell. Käsikirjoitus: Phil Lord, Christopher Miller, Matthew Fogel

Näyttelijät:

Suomenkielisissä äänirooleissa: Riku Nieminen, Iina Kuustonen, Hanna Pakarinen, Amira Khalifa, Carl-Kristian Rundman, Tuomas Uusitalo.

Alkuperäisissä äänirooleissa: Chris Pratt, Elizabeth Banks, Tifanny Haddish, Stephanie Beatriz, Will Arnett, Charlie Day.

Kesto: 107 min. K-7.

Ajatus Lego-elokuvasta tuntui alunperin niin väkisinväännetyltä brändi-nostatukselta, että oli suorastaan huima kokemus huomata elokuvantekijöiden mielikuvituksellisuus ja isojen firmojen uskaliaisuus antaa Phil Lordin ja Chris Millerin kaltaisten tekijöiden — nyt jo todistettujen nerojen — tuoda kokoperheelle tarina joka ylitti kaikki odotukset.

Ensimmäinen Lego-elokuva ei ollut ainoastaan hauska ja vauhdikas tietokoneanimaatio, mutta se myös rikkoi neljännen seinän yllättävillä tavoilla.

Animaation puolella tapahtuva eeppinen taru oli lopulta kertomus vain isän ja pojan yhteisten leikkihetkien voimasta.

Jatko-osassa animaatioseikkailun takana on sisaruksien yhteys.

Tarina alkaa siitä kun Emmet ystävineen joutuu lähtemään vieraaseen Sistar-galaksiin, siepatun Lucyn perässä.

Audiovisuaalinen täydellisyys ei enää ihmetytä, vaan suurimmat ilahdukset ovat myös tällä kertaa pinnan alla. Parhaimmat hetket elokuvasta todistavat taas kerran sen, että tunteellisuuteen ei ehkä tarvitse kuin tikun päähän liimatun Lego-palikan ja tarpeeksi kontekstia.

Viimeisen silauksen tarjoavat alkuperäisen ääniversion tähtinä olevat Elizabeth Banks ja Chris Pratt jotka osaavat ladata dramaattisiin hetkiin itsetietoista huumoria ja pölhöihin hetkiin epäironista herkkyyttä.

Timo Alho

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Väri, vauhdin ja huumorin seassa onnistutaan jälleen puhumaan oikeaa asiaakin.

Huonoa: Hahmojoukko on turhan suuri.

Erityistä: Gal Gadot (Wonder Woman) ja Jason Momoa (Aquaman) ovat ensimmäiset DC-supersankarin näyttelijät jotka ovat tarjonneet äänensä myös hahmojensa Lego-versiolle.

Simo Lehtonen

Dokumenttielokuva seuraa Olavi Hakasalon – taiteilijanimeltään Olliver Hawk – vaiheita kun tätä levittää sanomaa hypnoosista ja ajautuu nokitusten valtaapitävien kanssa.

Huhumyllyn pyöritystä

Olliver Hawk (Suomi, 2019)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Arthur Franck.

Kesto: 72 min. K-7.

Suomen lähihistorian erikoisimpiin salaliittoteoriohin kuuluu hypnotisti Olavi Hakasalon väitetty sekaantuminen kylmän sodan aikaiseen poliittiseen peliin. On väitetty että itse Kekkonen olisi halunnut valjastaa hypnoosin ja suggestion poliittiseen valtapeliin.

Tämä on kuitenkin vain yksi monista hulluista kertomuksista, jotka liittyvät Hakasalon — esiintyjänimeltään Olliver Hawk — elämän vaiheisiin.

On helppo siis ymmärtää miksi ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Arthur Franck on halunnut tarttua aiheeseen.

Kyseessä on magneettinen hahmo, jonka omat kertomukset ovat suoraa seikkailukirjojen sivuilta. Franck ei ole niinkään salapoliisin osassa, selvittääkseen mitkä osat tarinoista ovat oikeasti totta, vaan keskittyy päinvastoin vahvistaamaan myyttien asemaa.

Lähestymistapa tarjoaa kyllä paljon materiaalia dokumentaristille, mutta on lopulta myös hyvin kyseenalainen.

Franckin elokuva käyttää paljon arkistomateriaalia, mutta sen narratiiviannetaan liihoittaa mielikuvituksen kuljettama, jos se tarjoaa kutkuttavaa sisältöä.

Riku Rantalan kerrontatyyli alleviivaa hyvin mysteeristä tunnelmaa.

Pikkuhiljaa elokuvasta muodostuu tutkimus totuuden muodosta ja siitä kuinka tarinat muuttavat muotoaan levitessään.

Enimmäkseen elokuva kuitenkin pyörittää samaa huhumyllyä kohteidensa kanssa, näin tullen osaksi omaa tarinaansa.

Timo Alho

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Mielenkiintoinen kohde ja arkistomateriaalia.

Huonoa: Toisinaan kyseenalainen lähestymistapa.

Erityistä: Olavi Hakasalo menehtyi vuonna 1988 kesken esityksen. Hurjimmat huhut kuitenkin kertovat että Hakasalo oli lavastanut oman kuolemansa.