Tarhapäivä on "kevyesti viihdyttävä katsaus tavalliseen elämään" — Erikoiselle majakkakauhuelokuvalle Etelä-Saimaan kriitikko syttyi 5 tähden edestä

Viikonlopun ensi-iltojen kohokohdat ovat Le Mans 66 ja The Lighthouse. Tarhapäivä saa tyytyä kolmen tähden arvioon, Countdownista ja Kultaisesta hansikkaasta Etelä-Saimaan kriitikko löysi vähän hyvää sanottavaa.

Merrick Morton

Autosuunnittelija Carroll Shelby (Matt Damon) ja kilpa-ajaja Ken Miles (Christian Bale) yhdistävät voimansa riistääkseen Le Mansin kruunuun voittamattomalta Ferrarilta.
Autosuunnittelija Carroll Shelby (Matt Damon) ja kilpa-ajaja Ken Miles (Christian Bale) yhdistävät voimansa riistääkseen Le Mansin kruunuun voittamattomalta Ferrarilta.

Pohdintoja vauhdin huumasta

Le Mans 66 — Täydellä teholla (Yhdysvallat/Ranska, 2019)

Ohjaus: James Mangold. Käsikirjoitus: Jez Butterworth, John-Henry Butterworth, Jason Keller.

Rooleissa: Christian Bale, Matt Damon, Caitriona Balfe, Jon Bernthal, Ray McKinnon, JJ Feild.

Kesto: 153 min. K-12.

Le Mans 66 — Täydellä teholla on aikamoinen suomenkielinen nimi elokuvalle, joka alun perin kiteytti juonen nimeen Ford v Ferrari. Suomenkielinen nimi haluaa mahdollisesti luoda yhteyden vuoden 1971 Steve McQueen -elokuvaan Le Mans. Eikä yhteyden vetäminen ole kovin kaukaa haettu.

Kyseessä on nimittäin hyvin klassinen, keskisuuri elokuva joita Hollywood ei juurikaan enää halua tehtailla. Se on elokuva miehistä ja autoista.

Autohullut tunnistavat varmasti nimen Carroll Shelby. Entinen kilpa-ajaja josta tuli autosuunnittelija oli tienraivaaja amerikkalaisissa urheiluautoissa. Häntä näyttelee vankasti Matt Damon.

Hieman tuntemattomampi nimi on Ken Miles, yksi aikansa kovimmista kilpa-ajajista ja mekaanikoista. Useimmat tarinat miehestä liittyvät hänen äkkipikaiseen luonteenlaatuunsa. Häntä näyttelee aina taattu Christian Bale.

Inhimillisyydestä kertoo ehkä parhaiten suorastaan lämminhenkinen tappelukohtaus.

Elokuva kertoo Fordin talliin hyppäävistä oman tiensä kulkijoista joilla on yksi tehtävä: luoda amerikkalainen auto joka pystyy pieksemään kilparatoja hallitsevan italialaisen Ferrarin.

Taustalla on raakaa bisnestä. On vaikea leipoa isosta autofirmasta altavastaajaa. Ohjaaja James Mangold kuitenkin tietää kuinka inhimillisyys ujutetaan keskelle mekaniikkaa. Jopa silloin kun elokuva harhailee erittäin pitkän kestonsa aikana sivupoluille, se tarjoilee loistavia sivuhahmoja, joita esittävät mainiot näyttelijät.

Inhimillisyydestä kertoo ehkä parhaiten suorastaan lämminhenkinen tappelukohtaus. Jason Bournea ja Batmania näytelleet miehet ottavat yhteen nyt Matti Meikäläisen tapaan käyttäen hyväkseen kassillista ruokaostoksia. Tappeluun kitetytyy myös miesten veljellinen suhde. On okei hakata leipäpaketilla, mutta mahdollisesti vaarallinen metallitölkki saa jäädä maahan.

Pätevästä draamasta siirrytään välillä kilparadalle. Kohtaukset on toteutettu uskomattoman hienosti. Katsoja ymmärtää lopulta miksi miehet ovat niin valmiita laittamaan kaiken likoon. Autonsa ratissa Miles suorastaan kohoaa toiselle tasolla.

Ei ole ollenkaan kornia sanoa, että vaarallisen lujaa kiitävässä metallikasassa voi löytää jonkinlaista henkevyyttä. Ja elokuvan tärkein onnistuminen on tämän tilan vangitseminen.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Roolisuoritukset. Ajankuva. Autot.

Huonoa: —

Erityistä: 1960-luvun — nyt täysin muutetun — Le Mans -radan uudelleenluomiseksi kohtaukset jouduttiin kuvaamaan viidessä eri kohteessa.

Timo Alho

A24

Loistavat Willem Dafoe ja Robert Pattinson näyttelevät majakanvartijoita Robert Eggersin hypnoottisessa mestariteoksessa.
Loistavat Willem Dafoe ja Robert Pattinson näyttelevät majakanvartijoita Robert Eggersin hypnoottisessa mestariteoksessa.

Majakanvartijan paha trippi

The Lighthouse (Kanada/Yhdysvallat, 2019)

Ohjaus: Robert Eggers. Käsikirjoitus: Max Eggers, Robert Eggers.

Rooleissa: Willem Dafoe, Robert Pattinson.

Kesto: 109 min. K-16.

The VVitch -kauhuelokuvalla polemiikkia herättänyt Robert Eggers jatkaa toisella kokopitkällään yhä syvemmille vesille.

The Lighthouse on yksi vuoden mielenkiintoisimmista elokuvista. Se on vahva esteettinen manifesti, joka kiertää mahdollisimman kaukaa modernin kaupallisen elokuvan sääntökirjan. Kuvasuhde, linssit, filmin käsittely ja asettelut niiaavat kaikki enemmänkin mykkäelokuvan suuntaan.

Ei tyylissä ole kyse kuitenkaan mistään nostalgiaa havittelevasta kikasta. Se on uniikki. Se muistuttaa usein televisioteatterin näytelmiä koruttomuudellaan, kun kaksi miestä keskustelevat ruokapöydän äärellä. Kyseessä voisi olla vaikka Samuel Beckettin black box -teatterin esitys.

Toisinaan kuvakieli muistuttaa naivistiselta opiskelijafilmiltä, jossa kuvat ja leikkaukset luottavat enemmän tajunnanvirtaan, kuin sääntöihin. Mukana on myös 1950-luvun b-kauhuelokuvien vaikeasti kopioitavaa tunnelmaa.

Mutta tämä kummallisesti toimiva soppa on enemmän kuin osiensa summa.

Eikä kyseessä ole mikään katsojaa painostava taidefilmi jonka kokeakseen täytyisi käydä läpi jotakin perinpohjaista. Eggers vetää katsojan mukaansa loistavien hahmojen kautta ja tarjoilee elokuvan psykedeeliset piirteet humoristiseen sävyyn.

Huimat Willem Dafoe ja Robert Pattinson näyttelevät majakanvartijoita. Vanhempi on nuorelle tulokkaalle tiukka. Nuorempi on selkeästi paennut jotakin. Lokit kiusaavat. Vanhempi varoittaa, ettei lokkien kanssa kannata pelleillä. Niiden sisällä on hukkuneiden merimiesten sieluja. Sitten myrsky saapuu ja majakanvartijat jäävät saarelle ilman vapautusta tai apua.

Kaikki luisuu hiljalleen — viinan avustamana — kohti hulluutta.

Elokuvan epätavallinen 4:3-kuvasuhde tuo kaiken tiiviisti lähelle. Huimia näyttelijäsuorituksia katsellessa kaikki tuntuu intiimiltä. Sitten ohjaaja Eggers puhaltaa perään painajaisunien logiikkaa ja rantakallioihin iskeytyviä suolaisia tyrskyjä.

Elokuva vaatii katsojaltaan heittäytymistä. Muuten elokuvan sisäistäminen voi jäädä vain erikoisuuden kummasteluksi.

VIISI TÄHTEÄ

Hyvää: Ihanan sekopäinen.

Huonoa: Ei todellakaan ihan kaikille.

Erityistä: Elokuva on kuvattu käyttämällä Baltarin 1910—1930 -luvuilla valmistamia linssejä.

Timo Alho

Sami Kuokkanen

Paavo (Olavi von Bagh) kasvaa silmissä ja isä, Antti (Petteri Summanen) yrittää pysyä parhaansa mukaan perässä.
Paavo (Olavi von Bagh) kasvaa silmissä ja isä, Antti (Petteri Summanen) yrittää pysyä parhaansa mukaan perässä.

Isän arkiset haasteet

Tarhapäivä (Suomi, 2019)

Ohjaus: Tiina Lymi. Käsikirjoitus: Anna Viitala, Tiina Lymi perustuen Eve Hietamiehen romaaniin.

Rooleissa: Petteri Summanen, Olavi von Bagh, Ellen Herler, Marja Salo, Marjaana Maijala, Juha Muje, Santeri Helinheimo Mäntylä, Ria Kataja, Kimmo Taavila.

Kesto: 98 min. K-12.

Yösyöttö -elokuvasta ja -kirjasta tutut Antti (Petteri Summanen) ja Paavo Pasanen (Olavi von Bagh) palaavat. Paavo on kasvanut tarhaikään. Päivät koostuvat enimmäkseen rutiineista, joissa Antista on tullut melko tehokas.

Elämä kulkee raiteillaan, usein pikkupojan ehdoilla. Toisinaan Antinkin pitää vähän nähdä ikäisiään, ettei koko elämä muutu vain kalapuikkojen ajamaksi ärrävian kuunteluksi.

Kaksikon hyvin kulkeva arki kuitenkin on suistua hetkellisesti raiteiltaan kun ennestään tuttu Enni (Marja Salo) ja hänen tyttärensä Terttu (Ellen Herler) astuvat kuvioihin.

Eve Hietamiehen kirjaan perustuvat hahmot vetävät humaania huumoria ihan arkipäiväisistä jutuista. Huomiot hykerryttävät, mutteivät ole merkittävän oivaltavia.

Petteri Summanen kanavoi mahdollisesti omia tuntojaan, koska astuu niin täysin vaivattomasti hahmonsa saappaisiin. Elokuvan suurin vetovoima onkin katsoa kuinka Summanen seikkailee läpi arjen haasteiden. Komedia on parhaimmillaan hienovarasta. Se epäonnistuu yrittäessään isoihin nauruihin.

Tarhapäivästä löytyy samaistumiskohtia monelle. Se on kevyesti viihdyttävä katsaus tavalliseen elämään. Ohjaaja Tiina Lymi ei edes yritä kasvattaa elokuvalle mittasuhteita, jotka sille eivät sopisi. Matka Espanjaankin tuntuu lähes pröystäilevältä tarinankerronnassa, jossa fokus on lähinnä isän suorituspaineissa.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Summanen. Arkiset huomiot.

Huonoa: Onttoja komedian hetkiä.

Erityistä: Hietamies on kirjoittanut Pasasen perheestä kolmannen osan, Hammaskeiju.

Timo Alho

Hopper Stone

Quinn (Elizabeth Lail) lataa kännykkäsovelluksen joka ennustaa tarkan kuolinajan. Quinnin ja Mattin (Jordan Calloway) kauhuksi aikaa on jäljellä vähän ja sovelluksen ympäröimät kuolemantapaukset alkavat epäilyttämään.
Quinn (Elizabeth Lail) lataa kännykkäsovelluksen joka ennustaa tarkan kuolinajan. Quinnin ja Mattin (Jordan Calloway) kauhuksi aikaa on jäljellä vähän ja sovelluksen ympäröimät kuolemantapaukset alkavat epäilyttämään.

Kirottu äppi

Countdown (Yhdysvallat, 2019)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Justin Dec.

Rooleissa: Elizabeth Lail, Jordan Calloway, Peter Facinelli, Dillon Lane.

Kesto: 91 min. K-16.

Nykypäivän älylaitteisiin tiukasti kiinni sidotussa elämässä on paljon pelottavia piirteitä: ihan hyviä aiheita kauhuelokuviin.

Countdownin tehnyt Justin Dec ei kuitenkaan halua tehdä sosiologista kauhusatiiria tai maalailla tapetille dystooppisia teknologiapainajaisia. Hän käyttää kännykkää halpana kikkana.

Sillä saadaan ihan konkreettisesti valkokankaalle elokuvakerronnan yksi käytetyimmistä välineistä — kilpajuoksu aikaa vastaan. Laiskaa ideaa ei pelasta tyylitajuton toteutus, joka yrittää miellyttää katsojaa kaikista eltaantuneimmilla tarjoamisilla.

Quinn (Elizabeth Lail) lataa kännykkäänsä sovelluksen joka ennustaa ihmisen kuolinajan sekunnilleen. Hän saa kauhukseen huomata, että hänellä on vain kolme elinpäivää jäljellä. Quinn ja mielitietty Matt (Jordan Calloway) huolestuvat, kun oppivat kännykän ennustuksen paikkansapitävyydestä. Nyt tehtävänä olisi vain voittaa kello edes sekunnilla, tai saada selville kuka — tai mikä — kaiken takana vaanii.

Luvassa on säikkyjä joiden osumatarkkuus on mukiinmenevä. Muutama visuaalinen kekseliäisyys. Hahmot ovat pahvisia.

Countdown yrittää olla myös hauska. Koomikko Tom Seguran kännykkäkauppias ja P.J. Byrnen pappi ovat koomisia kevennyksiä jotka eivät naurata.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Pätevä tekninen toteutus.

Huonoa: Kierrätettyjä ideoita persoonattomissa kuorissa.

Erityistä: Koomikko Tom Seguran kaksi stand up -spesiaalia ovat nähtävissä Netflixistä.

Timo Alho

Boris Laewen

Fiete (Jonas Dassler, oikealla) on kapakan kantis joka houkuttelee naisia luoksensa. Gerda (Margarete Tiesel) ei tiedä mikä häntä odottaa.
Fiete (Jonas Dassler, oikealla) on kapakan kantis joka houkuttelee naisia luoksensa. Gerda (Margarete Tiesel) ei tiedä mikä häntä odottaa.

Vastenmielinen tappajan kuvaus

Kultainen hansikas (Der goldene Handschuh, Saksa/Ranska, 2019)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Fatih Akin perustuen Heinz Strunkin romaaniin.

Rooleissa: Jonas Dassler, Margarete Tiesel, Katja Studt.

Kesto: 110 min. K-16.

Kultainen hansikas on räkälä kyseenalaista mainetta nauttivassa Hampurin St. Paulin kaupunginosassa. Eletään 1970-lukua. Tyyli on rujoa. Viina maistuu, mutta juhlatunnelmassa on jatkuvasti murheellinen alavire.

Fritz ”Fiete” Honka (Jonas Dassler) on kuppilan kantis. Ilmaisen viinan bileillä ruma mies saa houkuteltua naisia luoksensa. Ullakkoasunnossa haisee. Haju tulee mätänevistä ruumiista.

Kuten kuvailusta käy ilmi, on Fatih Akinin tositapahtumiin perustuva sarjamurhaajadraama aika inhaa kamaa. Kaikki kuvauksesta, lavastuksesta, maskeeraukseen synnyttävät luontaisia hylkimisreaktioita. Kokemus ei ole missään vaiheessa monien sarjamurhaajakuvausten tapaan erityisen jännittävä. Nyt tilalla on vain pahoinvointia.

Jonas Dassler tekee roolisuorituksen joka saa inhoamaan päähahmoa. Muuten elokuva ei oikeastaan saa aikaan mitään kummoisempaa. Vain pahaa oloa.

Rumuudesta on vaikea löytää kauneutta tässä tekeleessä. Akin puskee katsojan päälle hirveyksiä ja tekee vähän edistääkseen tarinaa mihinkään mielekkääseen suuntaan.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Ajankuvan paikkaansapitävyys.

Huonoa: Vastenmielinen.

Erityistä: Zum Goldenen Handschuh -baari on yhä pystyssä St. Paulissa.

Timo Alho