Vinoja havaintoja elämästä

Sinikka Nopola: LoppuhalauskompleksiEnsi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 23.9.Rooleissa: Marja-Liisa Ketola. Ohjaus Timo Sokura. Lavastus ja puvut työryhmä.

Mika Haaranen

Marja-Liisa Ketola ja ohjaaja Timo Sokura tekivät yhteistyötä Loppuhalauskompleksissa.
Marja-Liisa Ketola ja ohjaaja Timo Sokura tekivät yhteistyötä Loppuhalauskompleksissa.

Lappeenrannan kaupunginteatterin kantaesitys Loppuhalauskompleksi nojaa kirjailija Sinikka Nopolan omaleimaiseen hämäläishuumoriin. Nopolan tapa tarkastella maailmaa on samaan aikaan vähäeleinen ja lakoninen, mutta myös vino ja kreisi.

Jos tällainen huumori puhuttelee, teatteriin kannattaa nyt lähteä.

Loppuhalauskompleksi ei ole esitys, joka herättäisi suuria ja syviä tunnemyrskyjä.

Nopola tuo teksteissään usein esiin ilmiöitä, joille ei ole nimeä ja joista ei puhuta ainakaan ääneen. Kun lukija tunnistaa kuvatut ilmiöt omasta elämästään, tunne on hykerryttävän palkitseva.

Loppuhalauskompleksista jäi mieleen esimerkiksi mainio hautajaiskohtaus, jossa teemana on hautajaisten kirjoittamaton etiketti eli vieraiden ranking-lista. Hautajaisvieraat, jotka eivät ole vainajalle kovin läheisiä, asettautuvat kirkon takaosaan ja vievät kukkansa viimeisenä.

Mutta entä jos vieras yli- tai aliarvioi oman merkityksensä vainajan elämässä? Entä jos hän vahingossa lähtee viemään omaa kukkaseppelettään sopimattoman aikaisin tai toisaalta asettautuu turhaan peräpenkkiin, kun oikeampi paikka olisi kirkon keskivaiheilla.

Lappeenrannan kaupunginteatteriin on luotu Nopolan novelleista kokonaisuus, jota ei ole muualla aiemmin esitetty. Täysmittainen näytelmä koostuu vain muutaman minuutin pituisista kertomuksista tai pienoisnäytelmistä.

Ensin maailmaa tarkkaillaan lapsen näkökulmasta, sitten ajassa siirrytään nuoruuteen, aikuisuuteen ja lopulta vanhuuteen. Kun näytelmä kääntyy kohti loppua ja vanhuusteemoja, teksteistä löytyykin yhä enemmän tummia sävyjä.

Vaikka aiheesta toiseen siirrytään napakalla tahdilla, Timo Sokuran ohjaama kokonaisuus tuntuu yllättävän eheältä ja luontevalta. Kaikki novellit eivät toimi näyttämöllä yhtä hyvin, mutta näytelmän rakenteen ansiosta suvantokohtiin ei jäädä junnammaan.

Loppuhalauskompleksi on näyttelijä Marja-Liisa Ketolan monologi, jonka eteen hän joutuu tekemään paljon työtä. Tekstiä on paljon, ja tunnelmasta toiseen vaihtaminen vaatii muuntautumiskykyä.

Yleisö ei kuitenkaan joudu jännittämään, selviääkö kokenut näyttelijä työstään. Päinvastoin esityksestä huokuu, että Tampereen kupeessa Nokialla varttunut Ketola rakastaa Nopolan tekstiä, on sisäistänyt sen vaivatta ja tuntee sen huumorin ja Tampereen murteen omakseen.

Loppuhalauskompleksi ei ole esitys, joka herättäisi suuria ja syviä tunnemyrskyjä. Sen sijaan näytelmä synnyttää hämäläiseen tapaan hillitympää tunneskaalaa: lempeää naurua, hyvää hyrinää ja lämmintä ymmärrystä meitä ihmisiä kohtaan. |

Riina Nokso-Koivisto

Hyvää: Katsoja saa pieniä oivalluksia elämästä.Huonoa: Yleisöstä moni kuulisi Tampereen murteen sijaan Lappeenrannassa Etelä-Karjalan murretta.Erityistä: Sinikka Nopola on kertonut, että kaikki tapahtumat, mistä hän kirjoittaa, ovat oikeasti totta.

Osallistu keskusteluun

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.