Arkiset aiheet voivat muuttua komedialliseksi kullaksi, kirjoittaa Etelä-Saimaan elokuvakriitikko Late Lampaan uutuuselokuvasta — Lue tästä arvostelut perjantain leffaensi-illoista

Kesto: 88 min.

Aardman Animations/Studiocanal

Late Lammas tapaa toisessa elokuvassaan ulkoavaruudesta saapuneen Lu-lan.
Late Lammas tapaa toisessa elokuvassaan ulkoavaruudesta saapuneen Lu-lan.

Avaruusolento rikkoo lampaan rauhaa

Late Lammas -elokuva: Farmageddon (A Shaun the Sheep Movie: Farmageddon, Iso-Britannia/Ranska/Yhdysvallat, 2019). Ohjaus: Will Becher, Richard Phelan. Käsikirjoitus: Jon Brown, Mark Burton. Kesto: 88 min.

Wallace ja Gromit -hahmojen seikkailut luoneen Aardman Studiosin lippulaivaksi on noussut 2000-luvulla Late Lammas.

Lähinnä lapsille suunnatun hahmon vahvuuksia ovat napakan pituiset televisiosarjan jaksot. Huumoria voi verrata mykkäelokuva-aikakauden komediaklassikoihin. Paljon siitä on sanatonta slapstickiä.

Laten toisessa omassa elokuvassa maatilan rauha rikkoutuu ulkoavaruuden vieraan saapumisesta. Hieman jänöä muistuttava Lu-la saa Latesta ja kumppaneista ystävät. Tehtävänä on saada Lu-lan avaruusalus takaisin ilkeiltä hallituksen korstoilta ja Lu-la turvallisesti kotimatkalleen.

Juoni on tuttu muistakin koko perheen avaruusolentoelokuvista, kuten E.T. tai Lilo ja Stitch. Ulkoavaruuden vieraan sopeutuminen maapallon kulttuuriin aiheuttaa kommelluksia.

Arkiset aiheet voivat muuttua komedialliseksi kullaksi. Esimerkiksi Laten ja Lu-lan reissu supermarkettiin lähtee mehukkaalla tavalla lapasesta.

Parhaiten lyhyissä jaksoissa toimiva Late Lammas alkaa pitkässä muodossa hieman kyllästyttää. Onneksi animaation tyyli viehättää. Elokuva ei myöskään ole pullollaan huutavia, hyperaktiivisia hahmoja — monien modernien animaatioiden tapaan.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Animaation tyyli. Herttainen huumori.

Huonoa: Pitkässä muodossa hieman puuduttava.

Erityistä: Late Lammas -sarjaa on tuotettu 150 jaksoa.

Pikkukaupungin angstia

Diva of Finland (Suomi, 2019). Ohjaus ja käsikirjoitus: Maria Veijalainen.
Rooleissa: Suvi-Tuuli Teerinkoski, Linda Manelius, Jutta Myllykoski, Sonja Sippala, Lauri Tilkanen, Meri Nenonen, Mikko Neuvonen.
Kesto: 91 min. K-12.

Suomalaisen elokuvan Helsinki-keskeisyys on noussut keskustelunaiheeksi viime aikoina. Vähitellen tekijät ovat alkaneet kaivata yhä enemmän kehä kolmosen ulkopuolelle.
On ehkä herännyt myös oivallus, että pikkukaupunkien Suomesta voi löytyä persoonallisia ja erityisiä tarinoita.


Pudasjärvi näyttelee tärkeää roolia Diva of Finland -elokuvassa. Talvinen ja pimeä paikkakunta voisi olla yhtä hyvin mikä tahansa pikkukaupunki Suomessa. Niin hyvin sen mitäänsanomattomuus ja siihen liittyvä angsti esitetään.
Tämä ei tietysti ole mikään loukkaus Pudasjärveä kohtaan. Sellaisena vain kuka tahansa päähenkilö Hennan (Suvi-Tuuli Teerinkoski) tapainen oman kotipaikkansa kokee.

Hennan unelmissa siintää ura jossain kuhisevassa Euroopan metropolissa. Intoa riittää, vaikka kaikki ympärillä yrittävät parhaansa mukaan toppuutella. Oulua pidetään ihan hyvänä citynä.
Kun luokalle ilmestyy vantaalainen Silja (Linda Manelius), ovat kaikki suunnitelmat suistua raiteiltaan.
Onnettomuus kiikareiden kanssa asettaa Hennan erityiseen asemaan tarkastella maailmaa. Asemaan, josta on pian vaikea luopua.


Maria Veijalaisen esikoisohjaus on makea nuorisokuvaus. Tarinaan on monen helppo samaistua. Hahmot ovat tosin hieman yksinkertaistettuja arkkityyppejä, joiden toimiminen on paljolti nuoren näyttelijäjoukon ansiota.
Varsinkin Teerinkoski ja Manelius ilahduttavat suuresti.
Diva of Finland rakentelee ehkä turhankin monimutkaiset juonikuviot kurkistaakseen nuorten pään sisään. Tarina on monesti tulla hyvän ihmiskuvauksen ja nuorten naisten valtasuhteiden tutkimisen tielle.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Pikkukaupunkikuvaus. Nuoret näyttelijät.
Huonoa: Juonikuviot.
Erityistä: Ulkopaikkakuntalaiset näyttelijät opettelivat elokuvaa varten Oulun murteen.

Hyvästit Mariannelle

Marianne & Leonard: Sanoja rakkaudesta (Yhdysvallat, 2019).
Ohjaus ja käsikirjoitus: Nick Broomfield.
Kesto: 102 min. K-12.

Päällimmäiseksi ajatukseksi Nick Broomfieldin uudesta dokumentista jää se, että Leonard Cohen oli loistava sanoittaja ja kova rakastelemaan ja että Kreikan saaristossa on kamalan kaunista. Luvassa ei ole siis shokkipaljastuksia.

Tuttuun tapaansa Broomfield ujuttaa itsensä kertojaksi. Tarina keskittyy rakkaustarinaan, joka syntyy taiteilijayhteisössä 1960-luvun Hydralla. Miljöö, aikakausi ja boheemi elämäntyyli lumoavat. Rakkaustarinan syntyminen tuntuu lähes väistämättömältä.
Leonard Cohen ja Marianne Ihlen rakastuvat. Suhde on vastavuoroisesti hedelmällinen mutta myös ongelmilla ladattu. Kumpikin osapuolista tuntuu kasvavan ihmisinä. Cohen löytää itsensä runoilijan lisäksi laulajana. Tässä itsensä löytämisessä on sydäntä särkevä puolensa, mitä tulee romanssin tulevaisuuteen.

Dokumentti onnistuu pullottamaan menneen ajan romanssin. Kiitos kuuluu legendaariselle dokumentaristille D.A. Pennebakerille, jonka kamera Hydran saarella surrasi.
Sitäkin tärkeämmin dokumentti onnistuu kuvailemaan erityistä suhdetta, joka kaksikolla säilyi kuolinvuoteelle saakka. Tämän vangitsemisessa auttaa Broomfieldin ujostelematon tyyli astua ihmisten elämiin. Hän on vanginnut erään vavisuttavan tunteellisen hetken, joka kiteyttää koko elokuvan idean. Siinä sivussa kuvataan rock-elämäntapaa melko kliseisin kuvastoin.


Kahden ihmisen tarinaksi dokumentti on yksipuolinen. Lopulta tarinasta tulee palanen Leonard Cohenin tarinaa, jossa nuoruuden norjalainen rakastettu edustaa kaiken muuttanutta käännekohtaa.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: 1960-luvun materiaali.
Huonoa: Toispuolinen kahden ihmisen tarina.
Erityistä: Cohen kirjoitti rakastetulleen kappaleen So Long, Marianne.

Kikkailua ilman tyyliä

Gemini Man (Yhdysvallat/Kiina, 2019).
Ohjaus: Ang Lee. Käsikirjoitus: David Benioff, Billy Ray, Darren Lemke.
Rooleissa: Will Smith, Mary Elizabeth Winstead, Clive Owen, Benedict Wong.
Kesto: 118 min. K-12.

Monipuolisen ja arvostetun uran ohjaajana tehnyt Ang Lee on 2010-luvulla kiinnostunut modernin teknologan mahdollistamista elokuvallisista taikatempuista.
Gemini Manissa Lee yhdistelee Piin elämä - ja Billy Lynn’s Long Halftime Walk -elokuvista oppimiaan temppuja tarkoituksena esitellä toimintaseikkailu, joka löisi katsojan ällikällä.


Mitä nämä temput sitten ovat?
Will Smith näyttelee kaksoisroolia. Toinen Smitheistä on nuorennettu parikymppiseksi. Efekti on toimiva, muttei mitään uutta.
Toinen temppu on siinä, että elokuva on kuvattu natiivina hyvin korkealla kuvataajuudella ja tarkkuudella. Tämä mahdollistaa erityisen eläväisen ja kirkkaan kuvan.

Lappeenrannassa on mahdollisuus nähdä tämä 60 kuvaa sekunnissa projisoitava 3D+-nimellä markkinoitu versio. Se, innostuuko tästä esitystyylistä, on makuasia. Elokuvan viat näkyvät näin vain paljon selvemmin.
Lopulta tekniset temput ovat vain temppuja. Ne voivat aluksi ihastuttaa, mutteivät vie huomiota siitä, että pohjimmiltaan kyseessä on mitäänsanomaton toimintaseikkailu.
Palkkatappaja Brogan joutuu vastakkain nuoremman kopionsa kanssa. Smith tekee kaikkensa puhaltaakseen hahmoihinsa jotain eloa. Clive Owen tarjoilee kummallisen huonon roolisuorituksen elokuvan pahiksena.
Seikkailun skaalaa yritetään kasvattaa kiidättämällä sankarit mantereelta toiselle suihkukoneella. Kiitos huonon käsikirjoituksen, hahmot säilyvät puisina, olivat nämä sitten digitaalisesti nuorennettuja tai eivät.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Tekniset kikat.
Huonoa: Huono käsikirjoitus.
Erityistä: Elokuva on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien, monien eri tekijöiden käsissä.

Luetuimmat

Kommentoidut