Kirja-arvio: Solvaajat esittelee pitkän oppimäärän huonoa käytöstä, mutta tekee sen esimerkillisen sivistyneesti

Arkisto/Marjo Rämö

Remu Aaltonen on Solvaajat-kirjassa yksi lukuisista kulttuurialan kollegoita tölvineistä esimerkeistä.
Remu Aaltonen on Solvaajat-kirjassa yksi lukuisista kulttuurialan kollegoita tölvineistä esimerkeistä.

Petri Laukka & Ari Turunen: Solvaajat – Herjaamisen hävytön historia. Into Kustannus 2020, 253 s.

Nyt saatanan engelsmannit, mukit kouraan ja mustikkaan!

Kajagoogoon soundcheck venyi Pihtiputaan Saapasjalkarockissa 1980-luvun alussa, eivätkä muut esiintyjät päässeet testaamaan äänentoistoa. Ennen kuin Hurriganesin rumpali Remu Aaltonen nousi lavalle, otti mikrofonin brittibändin laulajalta ja latasi tuttuun tyyliinsä edellä mainitun toivotuksen.

Remu sai käden- ja seläntaputuksia kotimaisilta kollegoilta.

Anekdootti löytyy Petri Laukan ja Ari Turusen tietokirjasta Solvaajat. Teos tarkastelee ihmisten ja ihmisryhmien herjaamisen historiaa kulttuurin ja urheilun, nationalismin ja muun politiikan sekä uskonnon alueilla.

Kajagoogoon Remulta saama kyyti on kirjan viihteellistä laitaa, muuten lukijan eteen sivuilta nouseva näkymä on kylmäävää seurattavaa.

Vihapuheen lisääntyminen ja mahdollistuminen sosiaalisen median eri kanavien myötä on ollut iso huoli viimeiset kymmenen vuotta, mutta ilkeily ei ole järin uusi innovaatio.

Kirjoittajat korostavat, että suurin osa ihmisistä ei hukkaa aikaansa juoruiluihin tai muuhun väärän todistuksen antamiseen lähimmäisestä, mutta jokaisessa porukassa on aina mätiä omenoita. Ja nämä valuttavat visvaansa muunkin joukon edestä ja usein vieläpä hyvällä menestyksellä.

Tätä onnistumista Solvaajat kyseenalaistaa varsin perusteellisesti.

Solvaamisen uusi aikakausi on köyhdyttänyt kielenkäyttöä.

Herjaaminen, solvaaminen tai vaihtoehtoisten faktojen esittäminen erilaisista ja eri tavalla maailmaa katselevista ihmisjoukoista, toisista, on helppo nähdä omien näkemysten pönkittämiseksi. Omaa agendaa voinee periaatteessa ajaa kuka tahansa, mutta Solvaajissa toisten maan rakoon lyttääminen on nimenomaan vallankäyttäjien perusominaisuus.

Syynä lienee sekä kirjan aineisto että tavoite. Historiaan jää vain merkkihenkilöiden jätökset, ja paremman keskustelun syntyminen edellyttää esikuvien kielenkäytön perkausta.

Into Kustannus

6456746.jpg

Laukan ja Turusen esimerkillinen tavoite on osoittaa, ettei maailma ole mustavalkoinen ja että rakentaminen on kaikenlaisen keskustelun ainoa järkevä ja kestävä peruste.

Se tarkoittaa kieli keskellä kirjoitettua asiatekstiä, vaikka nykyisessä solvaamisen ilmapiirissä jo pelkkä fanitetun tyypin nimen mainitseminen ikävässä asiayhteydessä aiheuttaa kuonalastina purkautuvaa mielipahaa.

Tietokirja listaakin melkoisen lakonisesti pahansuisia suurmiehiä, eikä missään yhteydessä sorru näiden ikiaikaiseen lahjesyntiin, panetteluun.

Tasapainottelun esimerkiksi käy Tamin (Juhani Tamminen) käsittely. Ensin tiskiin ladataan kiekkovaikuttajan pauhaamat typeryydet, ja heti perään tätä silitetään myötäkarvaan.

Solvaajat hyödyntää Aristoteleen Runousoppia sättimisen hienosäädössä ja antaa muutenkin arvoa menneelle mekkaloinnille.

Tietokirja luetteloi nykydiktaattorien ja trumpien käyttämää sanastoa. Se paljastaa, että uudet alustat ja solvaamisen uusi aikakausi on köyhdyttänyt kielenkäyttöä, mitä voi tietenkin pitää kovana vinoiluna kolmen sanan twiittaajille.

Vielä hurjempana herjana voi lukea koko kirjan. Sen mukaan pahin solvaus on huomiotta jättäminen. Twiittaavaa suomalaista ääriainesta ei edes mainita.

Sulka tekijöiden hattuun!