Kirja-arvio: René Nyberg analysoi loistavasti vallan, rahan ja uskonnon epäpyhää liittoa Venäjällä

René Nyberg: Patriarkkoja ja oligarkkeja. Siltala 2019, 276 s.

AOP/Petteri Paalasmaa

René Nyberg teki pitkän uran diplomaattina eri puolilla Eurooppaa ja etenkin Venäjällä.
René Nyberg teki pitkän uran diplomaattina eri puolilla Eurooppaa ja etenkin Venäjällä.

Pitkän diplomaattiuran tehneen René Nybergin (s. 1946) uutuuskirja on kiehtova yhdistelmä henkilökohtaisia muisteluita ja tiukan nasevaa analyysiä Neuvostoliiton ja sitten jälleen Venäjäksi muuttuneen valtakunnan valtarakenteista ja elämästä.

Kun ihminen perehtyy lähes puolen vuosisadan ajan naapurimaan historiaan ja elämään, toimii siellä diplomaattina ja lopuksi vielä johtaa idänkaupan suuryhtiötä, voidaan häntä kutsua alansa asiantuntijaksi. Tällä saralla Nyberg on omaa luokkaansa — ja se tulee hienosti tekstissä esille.

Parasta kirjassa on analyysi vallan, rahan ja uskonnon epäpyhästä liitosta Venäjällä. Uskontoa ja kirkkoa on käytetty häikäilemättä vallan käsikassarana, ja suhteellisen kiltisti ovat patriarkat kulloisenkin tsaarin syliin istuneet. Suomen kirkotkin ovat päässeet näistä kuvioista osallisiksi, mutta selvinneet kunnialla.

Omaisuus on yhä venyvä käsite Venäjällä, jossa oikeusvaltio ei länsimaisen käsityksen mukaan toimi. Rahaa voi hankkia miten suurella rosvoudella tahansa, kuten oligarkit tekivät Neuvostoliiton hajotessa, mutta viisainta on olla arvostelematta silloista tsaaria. Muuten lähtevät rahat ja mahdollisesti myös pää.

Valta puolestaan saadaan näytösluonteisissa vaaleissa, joissa oppositio nujerretaan lähtökuoppiinsa. Ja kun tiedotusvälineet ovat johdon valvonnan alla, ei ole pelkoa kovin suuresta arvostelusta.

Mutta kapina kytee. Kontrolloimaton nettimaailma jakaa vaihtoehtoista tietoa, ja pohjimmiltaan venäläiset ovat aina osanneet ajatella, kun siihen mahdollisuus annetaan. Tätä nykyinen tsaari V. Putin juuri pelkääkin, kansan ajattelua.

Nyberg ei sinällään osoita sormella rosvoja, hän vain kertoo näkemänsä totuuden. Se piisaa, lukijallekin.

Tiukan analyysin ohella herkullista luettavaa ovat muistumat henkilökohtaisista tapaamisista, joita piisaa. Historia saa elävät kasvot, menneisyydestä tulee lihaa ja verta. Lukijan lisäbonuksena on vakuuttuminen siitä, että teoksen on laatinut läpeensä sivistynyt ja kultivoitunut ulkoministeriömme virkamies.

Mistä näitä saataisiin nykymaailmaamme?

Seppo Paajanen

Hyvää: Loistavasti kerrottu analyysi diplomaattisen uran vaiheista.

Kehitettävää:

Erityistä: Kolmella rikkaalla oligarkilla on myös Suomen passit ja he käyttävät niitä tietenkin hyväkseen.