Kirja-arvio: ”Mitenkähän minusta on tullu tämmöinen?”

Antti Heikkinen: Mummo. 303 s., WSOY 2017.

WSOY

Kirja-arvio: ”Mitenkähän minusta on tullu tämmöinen?”

Antti Heikkisen Mummo jatkaa tämän syksyn Suomi 10 -kirjojen sarjaa, joissa tutkaillaan historiaamme ymmärtääksemme ehkä paremmin tätä päivää. Takakannen mukaan kirja on ”kunnianosoitus suomalaiselle naiselle”, ja sitä se kyllä onkin.
Kirja on tarina kahdesta naisesta, mummosta ja äidistä jossain Savon suunnalla. On olemassa siis joku, joka tarinaa katsoo, jonka mummosta ja äidistä on kyse, mutta se ei ole kovin merkityksellistä. Nuo kaksi naista ovat jutun juoni ja juuri, miehet ovat kirjan heikompi astia, joiden sijaan naiset pyörittävät elämää.
Kirja alkaa 1920-luvulta, ja tarinat kulkevat kahdessa aikatasossa pikkuhiljaa kohti toisiaan. Tämänkin syksyn kirjoissa samaa rakennetta ovat käyttäneet ainakin Anni Kytömäki ja Heidi Köngäs, joten uudesta ideasta ei ole kyse, toimivasta kylläkin. Kahden sukupolven ihmisen tarinan rinnakkain vieminen tekee teemasta laajemmin koskettavan, yleisemmän ja suuremman.

Elämä on selviytymistä, varsinkin kun sota-aikaa eletään. Toisen maailmansodan aika haukkaa kirjasta ison osan, vaikka yksi osa selviytymistä se vaan onkin. Tarinan mummo on tuolloin nuori tyttö, naiseksi muuttumassa. Sota ei kovin paljon vaikuta päähenkilöihin suoraan, mutta värjyy kyllä vahvana vaikuttajana taustalla. Elämää eletään, hyvä ja onni ovat bonusta, harvinaista ja usein harhaa. Kaikki pitää ottaa vastaan mitä tulee.
Kirjassa on Niskavuoren henkeä, tosin pienemmässä mittakaavassa ja huumorilla varustettuna. Vahvoja naisia, joita elämä pitää tiukassa otteessaan. Kirja on omalla tavallaan myös protestanttisen etiikan ja kunniantunnon läpäisemä tarina.
Tuollaisiakohan me ollaan? Elämää elettäessä kaikenlaista tapahtuu, historian suuria myllerryksiäkin yksilöiden myllerrysten ohessa. Silti asioista ei nyt tehdä niin numeroa.

Heikkisen kieli on rikasta, juurevaa. Sen lähtötelineet ovat toteavassa laadussa. Antti Heikkisestä on tietyllä tavalla kasvamassa, tai on jo kasvanut, Heikki Turusen manttelinperijä tavallisen kansan kuvaajana ja ilmaisuvoimaisen murteen käyttäjänä.
Kirjan lopussa mummo, Maija, kysyy itseltään tuon otsikon kysymyksen. Siitä on koko lailla tässä kirjassa kyse.


Hyvää: Ilmaisuvoimainen kieli, murteen käyttö.
Huonoa: —
Erityistä: Tuottelias Heikkinen on tehnyt romaanien lisäksi elämäkertoja.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.