Kirja-arvio: Kun kaupungin puolustajille ei annettu ammuksia ilman asianmukaista lupalappua, Viipuri oli menetetty

Eero Elfengren – Eeva Tammi (toim.) Viipuri 1944. Miksi Viipuri menetettiin? 376 s. WSOY 2019.

WSOY

Kirja-arvio: Kun kaupungin puolustajille ei annettu ammuksia ilman asianmukaista lupalappua, Viipuri oli menetetty

Ylivoimaista vihollista vastaan asettui aivan liian pienilukuinen sotilasjoukko, täydennyksiä ei saatu, viestiyhteydet eivät pelanneet, linnoitustyöt olivat vajavaiset. Kun vielä ammuksetkin loppuivat eikä lisää saatu onnettoman byrokratian takia, oli lopputulos selviö — sotilaiden oli pakko paeta tai tapattaa itsensä ehdoin tahdoin. Viipurista ei tullut Suomen Stalingradia.

Viipurin merkitys koko Suomelle oli valtava. Se oli itäisen Suomen pääkaupunki, vilkas kaupan keskus ja kansainvälisyydessään ainutlaatuinen. Talvisodan jälkeen Viipuri menetettiin rauhanteossa, vaikka neuvostojoukot eivät sinne saakka edes päässeet.

Kun hakijoilla ei ollut sääntöjen mukaista lupalappua, niin ammuksia ei annettu.

Välirauhan aikana karjalaisväestö palasi kotiseuduilleen. Myös Viipuriin, vaikka se oli pahoin raunioitunut. Kaupungin henkinen merkitys oli suuri ja sen vuoksi sitä haluttiin puolustaa. Se oli osa koko maan identiteettiä.

Sotahistorioitsijat Eero Elfengren ja Eeva Tammi ovat tehneet valtavan työn tutkiessaan arkistolähteitä ja dokumentteja niistä tekijöistä, joiden varaan kaupungin puolustus rakentui. Toistakymmentä asiantuntijaa heidän lisäkseen kuvaa juurta jaksain puolustusasemien syntyä ja linnoittamista. Ilmavoimat kuten tykistö ja huolto saavat omat kuvauksensa. Ylimmän sodanjohdon toimet ja asenteet vaikuttivat asioihin ratkaisevasti.

Kirjan kiinnostavimpia näkökulmia on väite, että sodanjohto ei välttämättä edes täysin panostanut Viipurin pitämiseen, vaan korosti muita alueita. Mannerheimin kanta oli kyllä selkeä: kaupungista on taisteltava viimeiseen asti.

Kirjan satuttavimman osan laatii Eeva Tikka haastatellessaan Viipuria puolustaneita sotilaita ja kirjatessaan heidän kokemukset ja muistot. Tätä ei voi liikuttumatta lukea, niin karua on teksti, kun suomalaisen sotilaan eteen aukeaa mahdoton tehtävä. Näitä miehiä on turha syyttää kaupungin menetyksestä, he tekivät kaiken, mikä mahdollista oli, enemmänkin.

Käsittämätöntä on sekin, miten on mahdollista, että tärkeimmässä taistelussa ammukset loppuvat kesken. Lähistöllä sijaitsevassa ammusvarastossa niitä olisi paljonkin, mutta kun hakijoilla ei ollut sääntöjen mukaista lupalappua, niin ammuksia ei annettu. Sodassa ei byrokratialla paljon käyttöä ole, ellei tieten tahtoen haluta hävitä taistelua.

Kirja asettaa paljon kysymyksiä ja vastaa niihin dokumentein. Teksti antaa lukijalle kosolti pohdittavaa. Selkeä asioiden kerronta vakuuttaa. Paikoin yksityiskohtia on uupumiseen asti, mutta kokonaisuutena kirja on ansiokas ja perusteellinen selvitys sodan tapahtumista.

SEPPO PAAJANEN

Hyvää: Kirjoittajien asiantuntemus ja perusteellisuus vakuuttaa lukijan.

Kehitettävää: Runsas yksityiskohtaisuus haittaa luettavuutta.

Erityistä: Kirja antaa selvityksen myös Huhtiniemestä löytyneisiin luurankoihin ja niiden oletettuun liittymiseen Viipurista paenneisiin sotilaisiin. Huhu ei pidä paikkaansa.