Kirja-arvio: Lappeenrantalainen Erkki Strang kirjoittaa esikoiskirjassaan sujuvasti, mutta tunteista omaelämänkerrallisessa nuoruusvuosien muistelossa ei puhuta

Erkki Strang: Kaverini Hande. 243 s. Torni kustantamo 2018.

Torni

Kirja-arvio: Lappeenrantalainen Erkki Strang kirjoittaa esikoiskirjassaan sujuvasti, mutta tunteista omaelämänkerrallisessa nuoruusvuosien muistelossa ei puhuta

Lappeenrantalainen Erkki Strang toteutti eläkepäivillään jo kauan muhineen unelmansa omaelämänkerrallisen kirjan kirjoittamisesta.

Strang on koulutukseltaan lakimies ja muutettuaan perheensä kanssa 1983 Lappeenrantaan teki elämäntyönsä Kansallispankin lakimiehenä ja yksityisenä asianajajana. Eläkkeellä oli aikaa ryhtyä kirjoituspuuhiin ja näin syntyi nuoruusvuosien muistelo Töölön poikien kasvusta nuorukaisiksi.

Vastakkainen sukupuoli ohitetaan ihmeen vähällä.

Kirjan muotona on tavallaan kirje tai yksinpuhelu parhaalle kaverilleen Handelle, joka oli kasvuvuosina tärkeä henkilö, mutta ajan mittaan yhteys katkesi. Nyt kirjoittaja muistelee yhteisiä vuosia ja elettyä elämää.

Parasta kirjassa on aidolta tuntuva ajankuva 1950- ja 60-lukujen Helsingistä. Miljöö välittyy yksityiskohtien kautta, näkymät ovat aitoja ja tekstistä voi aistia tunnelmat jopa tuoksuja myöten.

Tapahtumat ovat tavallisia nuorten touhuja ja toilauksia, hyvässä ja pahassa. Ne eivät sinällään yllätyksiä juuri tarjoa, mutta liittävät toiminnan osaksi viisikymmenluvun ajatusmaailmaa. Omien ympyröiden laajentuminen saa lisäkierroksia kansainvälisistä festivaaleista ja kesätyöstä Englannissa. Ne olivat ikkunoita suomalaisuudesta ulospäin.

Strang on sujuva kirjoittaja ja teksti vetää ihan mukavasti. Kerronta on puhekielistä ja siinä on omat vaaransa, mutta Strang pitää tarinan vahvasti otteessaan ja tapahtumat soljuvat luontevasti.

Huomautettavaakin löytyy. Teksti keskittyy lähes täysin fyysiseen toimintaan, mennään sinne ja tänne ja tullaan pois. Henkisempi puoli jää kovin ohueksi. Ehkä kirjoittaja haluaa varjella intimiteettiään ja keskittyy miehiseen kohellukseen.

Vastakkainen sukupuoli ohitetaan ihmeen vähällä. Kertoja toteaa löytäneensä miellyttävän tytön ja kas kummaa — he paukauttavat kihloihin jo ennen armeijaan menoa.

Sen suuremmin ei tunteista puhuta. Puolisoa kutsutaan vain Morsiameksi, ja sekin hädin tuskin sivulauseessa. Tämä mies ei totisesti lemmestä lurita, ei edes tunteistaan kerro.

Silti teksti osoittaa, että kirjoittajalla on verevä kertomisen lahja ja ihan sujuva kynä, mutta jos jatkoa seuraa — kuten lehtihaastelusta voisi päätellä — niin kerrontaan täytyy löytää syvempiä tasoja.

Seppo Paajanen

HYVÄÄ: Aito ja elämänmakuinen ajankuva.

KEHITETTÄVÄÄ: Henkilöiden tunnekuvaus ja kokemusmaailma kovin ohut.

ERITYISTÄ: Suomi oli tuohon aikaan varsin suljettu yhteisö, muusta maailmasta ei juurikaan tiedetty.