Etelä-Saimaan kriitikko ei lainkaan lämpene ensi-iltansa saaneelle Kari Tapio -draamalle: ”Pahinta koko tuotoksessa on sen läpinäkyvä pyrkimys hyödyntää edesmennyttä esiintyjää lippujen myymiseksi”

Olen suomalainen -elokuva tarjoaa kriitikon mukaan lähinnä hyvää, nostalgista musiikkia. Sen sijaan brittisarjan Downton Abbeyn elokuvaversio saa kiitosta perinteikkäästä tunnelmasta.

Jaana Rannikko

Tottakai suomalaisessa taiteilijakuvauksessa pitää ryypätä, jotta voidaan jälkikäteen piehtaroida tuskassa. Kuvassa Orvonmaa (Heikki Silvennoinen), Kari Tapio (Matti Ristinen) ja Chrisse Johansson (Joanna Haartti).
Tottakai suomalaisessa taiteilijakuvauksessa pitää ryypätä, jotta voidaan jälkikäteen piehtaroida tuskassa. Kuvassa Orvonmaa (Heikki Silvennoinen), Kari Tapio (Matti Ristinen) ja Chrisse Johansson (Joanna Haartti).

Kaavoihin kangistunut henkilökuva

Olen suomalainen (Suomi, 2019).

Ohjaus: Aleksi Mäkelä.

Käsikirjoitus: Marko Leino, Tomi Tuikkala.

Rooleissa: Matti Ristinen, Tiina Lymi, Tatu Sinisalo, Talvikki Eerola, Iikka Forss, Ilkka Heiskanen, Aake Kalliala, Joni Leponiemi, Mikko Töyssy, Mikko Kouki, Joanna Haartti, Sakari Kuosmanen.

Kesto: 113 min. K-12.

Sinivalkoisen äänen ruumiillistanut Kari Tapio on seuraavana vuorossa jatkuvassa muusikkohenkilökuvien esiinvyörytyksessä. Niitä tehdään, koska ne on helppo myydä.

Ilmiö on masentava, sillä nämä elokuvat ovat lähtökohtaisesti melko kehnoja. Syy on yksinkertainen: rock-henkilökuvat noudattavat kaikki lähestulkoon samaa kaavaa.

Kaavan mukaan aloitetaan usein ajasta, jolloin kohde on jo vakiintunut kaikkien rakastamaksi legendaksi. Katsojalle varmistellaan, että kuoppaisen kyydin jälkeen perillä odottavat suosionosoitukset valokeilassa.

Katsojan sydämeen murtaudutaan väkipakolla musiikkia hyväksikäyttäen.

Sitten hypätään ajassa taaksepäin ja kerrataan nuoruuden vaiheita, jolloin musiikki alkaa kiinnostaa. Pian ollaankin jo lavalla ja kohdataan ajan suuria nimiä. Tällä kertaa Danny (Iikka Forss) antaa Kari Tapiolle (Matti Ristinen) uraohjeita. Monia iskelmän isoja nimiä piipahtaa kulisseissa.

Eipä aikaakaan, kun ensimmäiset hitit soivat jo radiossa. Mutta menestys tuokin mukanaan demoneita. Perhesuhteet ovat kovilla. Lopulta terapiaa tai edes selontekoa perheelle ei tarvita, kun kaikki on vuodatettu väkevään biisiin.

Tällä kaavalla lähes kaikki muusikkohenkilökuvat siis kulkevat, ja Olen suomalainen on malliesimerkki sen orjallisesta seuraamisesta.

Ohjaaja Aleksi Mäkelä osoittaa jälleen tietävänsä, mihin kamera kohtauksissa kuuluu, mutta hän ei tunnu ymmärtävän, miten ihmisistä tehdään muuta kuin vain karikatyyreja. Dialogi tökkii ja esiintyjät ovat lavastettujen hetkien vankeja.

Tunteiden viisari heilahtelee maanis-depressiivisesti huipuilta laaksoihin yrityksenä herättää katsojissa reaktioita. Kaikki rapataan niin paksulti, ettei aidolle inhimillisyydelle jää tilaa hengittää.

Katsojan sydämeen murtaudutaan väkipakolla musiikkia hyväksikäyttäen. Tehokeinot ovat niin ilmeisiä ja halpoja, että ne kääntyvät itseään vastaan. Kuvista suorastaan huokuu polyesterin, tupakansavun ja vanhan viinan tuoksu. Väripaletti on joko kalpeaa matalapainepäivän valoa tai kakan väristä kangastapettia. Tunnelmointi alleviivataan surkeaksi kärsimyspornoksi, josta leikataan melankoliseen Kari Tapio -hittiin. Lopputulos yritetään myydä nostalgiana.

Pahinta koko tuotoksessa on sen läpinäkyvä pyrkimys hyödyntää muusikkohenkilökuvien trendiä ja edesmennyttä esiintyjää lippujen myymiseksi.

Elokuva ei missään vaiheessa huou kohdettaan kohtaan sellaista aitoa rakkautta, joka on ollut läsnä monissa muissa lähivuosina ilmestyneissä keskinkertaisissa muusikkoelokuvissa.

Timo Alho

YKSI TÄHTI

Hyvää: Kari Tapion musiikki.

Huonoa: Kehnolaatuinen, kaavamainen ja laskelmoiva.

Erityistä: Aleksi Mäkelä ohjasi aiemmin hyvin samankaltaisen Love Records — anna mulle Lovee -elokuvan.

Faneille suunnattua etikettidraamaa

Jaap Buitendijk

Downton Abbeyssa alkaa säpinä kun kuningatar ilmoittaa saapuvansa vierailulle, televisiosarjaa seuraavassa elokuvassa.

Downton Abbey (Iso-Britannia, 2019).

Ohjaus: Michael Engler.

Käsikirjoitus: Julian Fellowes.

Rooleissa: Hugh Bonneville, Michelle Dockery, Maggie Smith, Laura Carmichael, Jim Carter, Raquel Cassidy, Brendan Coyle, Kevin Doyle, Michael C. Fox, Joanne Froggatt, Matthew Goode, Harry Hadden-Paton, Rob James-Collier, Allen Leech, Phyllis Logan, Elizabeth McGovern, Sophie McShera, Lesley Nicol, Douglas Reith, Penelope Wilton, Max Brown, David Haig.

Kesto: 122 min. K-7.

Kansainväliseen huippusuosioon nopeasti noussut, kahden kerroksen väestä kertova draamasarja Downton Abbey on jättänyt jälkensä 2010-luvun populaarikulttuuriin.

Sarja tuuditti vanhanaikaisuutta kaipaavat katsojansa turvallisuuden tunteeseen. Samalla tarinan siirtyminen edvardiaaniselta ajalta 1920-luvulle loi muutoksillaan ja huolillaan suurta draamaa.

Sarjan menestysresepti oli lopulta kuitenkin yksinkertainen: se oli pullollaan rakastettavia hahmoja, joita tulkitsi erinomainen näyttelijäjoukko.

Lähes neljä vuotta sarjan päättymisen jälkeen Downton Abbey palaa elokuvan muodossa. Ensi kertaa hahmoihin tutustuva katsoja menettää vuosikausien hahmokehitysten merkitykset.

Koska televisiosarjan siirtäminen valkokankaalle tarvitsee aina panosten nokittamista, esittelee Downton Abbey -elokuva merkittävimmän tapahtuman, joka Crawleyn aatelissukua voi kohdata: kuninkaalliset ovat tulossa vierailulle.

Sarjan luonut käsikirjoittaja Julian Fellowes tietää tasan tarkkaan, mitä katsojat rakastavat, ja tarjoilee sitä avosylin: kartanon rutiineiden kuvausta, muodollista tapakulttuuria, sydämellisiä kohtaamisia ja muutaman hetken, jolloin tunteet nousevat melodramaattisesti pintaan. Kaikki tämä kuvakirjamaisen kauniissa kuvissa, joista huokuu menneen maailman taika.

Fellowes myös varjelee sarjan brändiä. Mihinkään repäisyihin ei rohjeta.

Elokuvan suurin toiminta syntyy kuningattaren ja Downtonin palvelusväkien olemisesta nokittain. Kuka tarjoilun kuningattaren visiitillä hoitaa?

Downton Abbey ei lähde haastamaan päähenkilöidensä feodaalista järjestelmää hyväksikäyttävää statusta. Työläisten purinat sysätään sivulauseeksi mahtipontisten ja kimaltelevien tanssiaisten tieltä.

Crawleyt ja heidän palvelusväkensä ovat ehkä kasvaneet modernien aikojen myötä. Silti kaikki on jäykän arvokasta, ja jokainen inhimillisyyden särö tuntuu sitäkin suloisemmalta.

Merkittävin muutos nähdään Lady Maryssa (Michelle Dockery), joka on käytännössä astunut suvun pääksi asioiden hoidossa. Alakerran väestä sukuun noussut leskimies Tom Branson (Allen Leech) alkaa vihdoin tähyillä kohti romanttista tulevaisuutta.

Elokuva pyrkii parhaansa mukaan tarjoilemaan monille hahmoille onnellisia loppuja. Jopa keittiön epäonninen Daisy (Sophie McShera) tuntuu vihdoin löytäneen paikkaansa maailmassa.

Timo Alho

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Faneille tyydyttävää kuin kupillinen Earl Grey -teetä.

Huonoa: Ei tuo mukaan mitään erityisen elokuvamaista kuvasuhteen muutosta lukuunottamatta.

Erityistä: Downton Abbey -televisiosarja pyöri kuusi tuotantokautta sisältäen 47 jaksoa ja viisi erikoisjaksoa.

Kommentoidut