Elokuvakooste: Stieg Larssonin luoma Lisbeth Salander palaa taas valkokankaalle, nyt The Crown -sarjan tähden näköisenä — muissa viikonlopun ensi-illoissa ollaan pakosalla talvisessa Turussa, irvistellään Grinchinä joululle ja hyökätään yliluonnollisia natseja vastaan Normandiassa

Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web, Iso-Britannia/Yhdysvallat/Saksa/Ruotsi/Kanada, 2018). Ohjaus: Fede Alvarez. Rooleissa: Claire Foy, Sverrir Gudnason, Sylvia Hoeks, Lakeith Stanfield, Stephen Merchant, Cameron Britton. Kesto 116 minuuttia. K16.

Reiner Bajo

The Crown -sarjasta tuttu Claire Foy on kolmas näyttelijä joka astuu Stieg Larssonin Millenium-sarjasta tutun Lisbeth Sallanderin saappaisiin.
The Crown -sarjasta tuttu Claire Foy on kolmas näyttelijä joka astuu Stieg Larssonin Millenium-sarjasta tutun Lisbeth Sallanderin saappaisiin.

Lisbeth Salander: Toimintasankari?

Jos ei ole aivan kartalla Stieg Larssonin luoman Millenium-kirjasarjan osista ja niihin perustuvista elokuvista, voi uuteen elokuvaversioon loikkaaminen olla hieman hämmentävää. Se mikä ei tapa -elokuvaa voisi kai pitää teoriassa jatkona ruotsalaiselle Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti -trilogialle, jossa nuorta hakkeri Lisbeth Salanderia näytteli Noomi Rapace.

Tai ehkä yhtä hyvin kyseessä voisi olla jatko-osa David Fincherin The Girl with the Dragon Tattoo -elokuvalle, jossa Sallanderin roolissa nähtiin Rooney Mara.

Tai ehkä kyseessä ei ole jatko kummallekaan? Lähdeteoksena oleva kirjakaan ei ole itse Larssonin kynästä, vaan sen takana on David Lagercrantz, joka käytti hyväkseen Larssonin viimeistelemättömiä kirjoituksia.

Nyt pääroolissa nähdään The Crown -sarjassa kuningatar Elisabet II:ta näytellyt Claire Foy.

Lisbeth on jatkanut suojassa maailmalta toimintaansa, mutta on nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan. Varsinkin kun pelissä on musta hevonen — henkilö tämän omasta menneisyydestä.

Lehtensä kanssa ongelmissa oleva Mikael Blomkvist (Sverrir Gudnason) päätyy auttamaan mysteerin selvittämisessä.

Uusi Salanderin seikkailu tuntuu haluavan tehdä kahta asiaa samaan aikaan: se haluaa säilyttää kylmän viileä ja realistisen nordic noir -tyylin, mutta silti tehdä suurempaa toimintaa.

Tyylien ristileikkauksessa elokuva kamppailee identiteetistä kanssa, ja näin ajaa myös Sallanderin hahmona pieneen identiteettikriisiin. Vaikka Claire Foy on loistava näyttelijä ja hahmolle on annettu tavallista enemmän taustatarinaa, ovat motivaatiot hukassa.

Ohjaaja Fede Alvarez osaa luoda jännittäviä ja tyylikkäitä hetkiä, mutta kokonaisuutena elokuva jää puutteelliseksi. Ehkä Hollywood-studio on nähnyt menestyvän sarjan ja yrittää puristaa sen hahmoja muottiin, johon ne eivät sovi.

Kaikki asenne ja angsti tuntuu teennäiseltä. Tässä studio on aivan kuin pikamuotibrändi, joka on huomannut hieman liian myöhään, että punk on tullut muotiin. Lopputulos on kopion kopio jostain, millä on ollut joskus merkittävä vaikutus.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Tyylikkäitä kuvia. Jänniä toimintahetkiä.

Huonoa: Ei löydä tyylillistä tasapainoa. Teennäiset aksentit.

Erityistä: Kuvattu täysin Ruotsissa ja Saksassa.

Woo Films

Meksikossa suosittu Luis Gerardo Méndez näyttelee Turkuun muuttanutta nyrkkeilijää, joka kamppailee menneisyytensä kanssa.

Maailmaa paossa Turussa

Bayoneta — Viimeinen isku (Bayoneta, Meksiko/Suomi, 2018).

Ohjaus: Kyzza Terrazas.

Rooleissa: Luis Gerardo Méndez, Laura Birn, Brontis Jodorowsky, Ilkka Koivula, Joonas Saartamo, Ville Virtanen.

Kesto 100 minuuttia.

K12.

Nimestä voisi helposti luulla että Bayoneta — Viimeinen isku olisi halpa toimintaelokuva, mutta ei: kyseessä onkin turkulais-meksikolainen draama häpeästä, kivun kautta kasvamisesta ja itselleen anteeksiantamisesta.

Miguel ”Bayoneta” Galindez (Luis Gerardo Méndez) on turkulaisen Remun (Joonas Saartamo) nyrkkeilyvalmentaja. Meksikolainen on päätynyt Suomeen kohtalokkaan nyrkkeilyottelun jälkimainingeissa.

Kehä on saanut jäädä jälkeen. Suomi on näyttäytynyt maailman vihoviimeisenä kolkkana, pakopaikkana jossa itsesäälissä rypevä mies ei pistä silmään.

Saritan (Laura Birn) tapaaminen antaa hetkellisesti toivoa tulevasta, mutta menneisyydellä on tapana hiipiä takaisin. Miguel päättää lopulta kohdata demoninsa kehässä.

Talvinen Turku näyttäytyy elokuvassa kylmältä ja luotaantyöntävältä. Se on elokuvan tarkoituksellinen tehokeino ja Pohjolan eksotiikalla pelataankin oikein kunnolla. Toisinaan päälle vyöryvä apeus tuntuu imevän elon koko elokuvasta. Suomalaiset sivuosanäyttelijät tuntuvat myös piirtävän suomalaisuudesta hyvin karikatyyrimäistä kuvaa.

Nyrkkeilydraama on paljolti pääosan Méndezin harteilla. Onneksi tällä on tarpeeksi kykyä ja karismaa pitää pystyssä elokuvaa joka on toisinaan kaatua omaan flegmaattisuuteen.

Elokuvan tarkoitetuista huippuhetkistä myös ajoittain paistaa läpi elokuvan pieni budjetti. Kyseessä on mielenkiintoinen erikoisuus, joka ei jätä hyvää eikä huonoa jälkimakua.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Luis Gerardo Méndezin roolisuoritus. Piristäviä musiikkivalintoja.

Huonoa: Turhankin ankea. Kohtauksista puuttuu usein viimeistelyn tuntu.

Erityistä: Meksikossa suositun Méndezin tähdittämän Club of Crowns -sarja ja Rebirth -elokuva ovat nähtävillä Netflixistä.

Universal Pictures

Joulun hössötystä vihaava Grinch ei tarvitse seurakseen kuin Max-koiransa.

Joulu on taas!

The Grinch (Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: Scott Mosier & Yarrow Cheney.

Suomenkielisissä äänirooleissa: Markus Niemi, Aira Samulin, Vilppu Uusitalo, Mikko Penttilä, Petrus Kähkönen.

Kesto 90 minuuttia.

K7.

Amerikkalaisen kulttuurin keskeisimpiä lastenkirjailijoita, Dr. Seuss, ei ole koskaan noussut tunnetuksi Pohjolassa. Tämän rytmikäs englanninkieli ei järkevästi ole käännettävissä siten, että leikikkäät sanamuodot säilyttäisivät tarkoituksensa.

Dr. Seussin hahmoja on tosin tullut tutuksi Suomessa elokuvien kautta, kuten Katti, Horton, Lorax sekä Grinch, jota Jim Carrey esitti vuoden 2000 elokuvaversiossa.

Uusi versio tarinasta on tietokoneanimaatio, jonka takana on muun muassa Itse ilkimys ja Kätyrit -elokuvilla mainetta niittänyt Illumination -animaatiostudio.

Tarinaa ei olla uudistettu turhan reippaasti.

Grinch on vihreäkarvainen erakko, joka viihtyy parhaiten Max-koiransa ja omien keksintöjensä kanssa. Suurta tuskaa aiheuttavat läheisen kylän asukit — varsinkin joulun aikaan. Meteli, hössötys ja materialismi saa Grinchin höyryämään, joten tämä laatii suunnitelman joulun pilaamiseksi.

Joulupukin asussa Grinch pystyisi kirjaimellisesti varastamaan joulun. Hänen epäonnekseen joukko lapsia on suunnitellut joulupukille hyvää tarkoittavaa kepposta.

Tottakai lopussa Grinchin ”kahta kokoa liian pieni sydän” taas laajenee ja joulun ihmeellistä taikaa päästään ylistämään.

Grinchissä on mukana hitusen piristävää anarkiaa, joka on varmasti tullut esikoispitkäänsä ohjanneen Scott Mosierin mukana. Hän on aiemmin tuttu lähinnä Kevin Smithin elokuvien tuottajana.

Siirtyminen pilvenpoltto- ja alapäähuumorista lastenelokuviin on voinut lopulta olla hyvinkin luontevaa. Molemmissa naurattavat eniten yhtä hölmöt jutut.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Hölmöt vitsit.

Huonoa: Hölmöt vitsit.

Erityistä: Alkuperäisversion ääninä kuullaan muun muassa Benedict Cumberbatchia, Angela Lansburya ja Pharrell Williamsia.

Peter Mountain

Ranskan vastarintaan kuuluva Chloe (Mathilde Ollivier) ja amerikkalainen laskuvarjojääkäri Boyce (Jovan Adepo) löytävät Natsien maanalaisesta laboratoriosta näiden salaisen aseen.

Yliluonnollisten natsihirviöiden hyökkäys

Overlord (Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: Julius Avery.

Rooleissa: Jovan Adepo, Wyatt Russell, Mathilde Ollivier, John Magaro, Iain De Caestecker, Bokeem Woodbine, Pilou Asbæk.

Kesto 110 minuuttia.

K16.

J.J. Abramsin Bad Robot -tuotantoyhtiö yrittää parhaansa mukaan esitellä marginaalista genre-elokuvaa valtavirtayleisöllä. Tarkoitusperät ovat vilpittömät, mutta on vaikea päästä eroon tunteesta, että outojen genre-elokuvien olisi tarkoitus olla rosoista roskaa joiden katsomisesta jää aina hieman likainen olo.

Overlord kuuluu samaan ala-kategoriaan muun muassa norjalaisten kulttimainetta nauttivien Død snø -elokuvien kanssa ja muistuttaa juoneltaan läheisesti epäonnistunutta suomalaisesta b-elokuvaa, War of the Dead — Stone's War.

Amerikkalainen kaukopartio ajautuu juuri ennen Normandian maihinnousua keskelle Natsien salaista tutkimuskeskusta. Kokeissa on ollut tarkoitus luoda täydellinen Myrskyosaston sotilas. Mieletön tappokone, jota ei tavanomainen kuolema haittaa.

Ohjaaja Julius Avery pysyy sopivan vakavana kuvaustyylinsä kanssa, vaikka tapahtumat ottavat absurdeja käänteitä. Pienet huumorinkukat ja ällistyttävät väkivaltanäytelmät eivät lähde koskaan rönsyilemään liikaa.

Alkupuolella nähtävä tykistötulen keskellä tapahtuva laskuvarjohypyn odottelu virittää katsojan hermot sopivan kireälle. Kohtaus kertoo katsojalle, että luvassa on intensiivistä väkivaltaa, eikä kyseessä ole perinteinen sotaelokuva.

Elokuvan parhaaksi valtiksi nousevat nuoret ja suhteellisen tuntemattoman näyttelijät, joiden avulla hölmö perusidea nousee ylös b-elokuvien maailmasta.

Harmillisesti elokuva menettää samalla osan viehätystään ja jumiutuu elokuvalliselle ei kenenkään -maalle.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Näyttelijät. Intensiiviset toimintakohtaukset.

Huonoa: Ei valtavirtaelokuvaa, muttei marginaalista genre-elokuvaakaan.

Erityistä: Spekuloitiin pitkään olevan osa Bad Robotin tuottamaa Cloverfield -elokuvasarjaa.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet