True crime päästää kurkistamaan rikollisuuden sisäpiiriin, mutta jättää vastuuta lukijalle, sanoo rikostoimittaja ja dekkarikirjailija Jarkko Sipilä — Lue arvio Suomen etsityimmän rikollisen tarinasta ja kahdesta muusta kuumasta rikoskirjasta

True crime kiinnostaa samasta syystä kuin dekkarit: niiden kautta voi kokea jännittäviä hetkiä ja jotakin sellaista, jota ei näe normaalissa elämässä.

Timo Ahola

Jarkko Sipilä arvelee, että rikolliselle voi olla kova paikka joutua käymään elämäänsä lävitse.
Jarkko Sipilä arvelee, että rikolliselle voi olla kova paikka joutua käymään elämäänsä lävitse.

Tosielämän rikoksista kertovat true crime -kirjat tulevat yhä useammin vastaan suomalaisten kustantamojen katalogeissa.

Aihe on tuttu rikostoimittaja ja dekkarikirjailija Jarkko Sipilälle, joka toimitti entisen moottoripyöräjengiläisen Marko Lönnqvistin vuonna 2016 ilmestyneet muistelmat. Elokuussa Sipilä osallistuu paneelikeskusteluun kiistellyssä True crime -tapahtumassa Helsingissä.

— Kyllä true crime -kirjoja oli Suomessa julkaistu ennenkin, mutta Lönnqvistin tarina oli poikkeuksellinen. Se vei suoraan liivijengin sisälle, mikä kiinnosti lukijoita suuresti, Sipilä sanoo.

Hänen saamansa palautteen perusteella Lönnqvist-kirjaan on tarttunut moni sellainen, joka ei ole lukenut kirjoja vuosiin — tai koskaan.

Kaksi moraalista kysymystä

True crime kiinnostaa samasta syystä kuin dekkarit: niiden kautta voi kokea jännittäviä hetkiä ja jotakin sellaista, jota ei — onnekseen — näe normaalissa elämässä.

— True crime -teosten tapauksessa kyse on vielä siitä, että ne päästävät kurkistamaan sisäpiiriin. Jotkut rikolliset ovat suurelle yleisölle niminä ja kasvoina tuttuja uutisista. Kiinnostaahan se, mitä sanottavaa näillä ihmisillä on itsellään, Sipilä sanoo.

Hän muistuttaa, että tämä rikoskirjallisuuden lajityyppi jättää vastuuta lukijalle.

— En usko, että kukaan tietoisesti valehtelee, mutta varmasti asioita jätetään pois. Syy on yksinkertaisesti se, että jos ihminen on jäänyt kiinni rikoksesta, ja sitten hän kirjassaan menee kertomaan salakuljettaneensa huumeita, se voi olla kymmenen vuotta linnaa.

Varmasti keskeinen motiivi näiden tarinoiden kertomiseen on raha. — Jarkko Sipilä

Tosielämän rikoksista kertovia teoksia on kritisoitu myös muista syistä. Sipilä esittää kaksi moraalista kysymystä: 1. Onko kirjassa huomioitu riittävästi uhrin näkökulma? 2. Jos rikollinen tekee rikoksia, voiko hän tienata kertomalla niistä?

Mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, Sipilä toteaa, että ei rikollinen rikosta tehdessään juuri mieti uhrin osaa. Tienaamisesta taas:

— Varmasti keskeinen motiivi näiden tarinoiden kertomiseen on raha. Lönnqvist tienasi varmasti, mutta liksoista lähti aina osa ulosottoon.

Tarkoitus ei ole hyväksyä rikoksia

Sipilä näkee asian myös niin, että rikolliselle voi olla kova paikka joutua käymään elämäänsä lävitse. Jos hän haluaa tehdä sen julkisesti, hänellä täytyy olla siihen mahdollisuus. Parhaassa tapauksessa yhteiskunnalla voi olla siitä opittavaa.

Sipilä mainitsee esimerkkinä jälleen Lönnqvistin, joka kertoi alakouluaikoina sattuneesta välikohtauksesta. Luokka oli lähdössä retkelle Vantaan Fazerilaan. Koska Lönnqvist oli tapellut koulun pihassa, opettaja esti hänen pääsynsä luokkaretkelle. Sen sijaan tappelun toinen osapuoli pääsi mukaan.

— Lönnqvist koki tämän epäreiluna ja varasti luokkaretkirahat, Sipilä sanoo.

— Hieman samanlaisen, ulkopuolisuuden kokemuksesta kertovan tarinan kertoi omassa kirjassaan kaksoismurhaaja Janne Raninen. Hän asui lapsena Ruotsissa ja oli lähdössä luokkaretkelle merivoimien tukikohtaan. Mutta opettaja ilmoittikin, että ulkomaalaiset eivät saa tulla mukaan.

Docendon kustantaja Juha Virkki korostaa, että true crime -kirjoissa ei ole tarkoitus tehdä valkopesua eikä hyväksyä rikoksia.

— Tarkoitus on ymmärtää, mistä lähtökohdista rikolliselle tielle on lähdetty.

Moises Garibay

24838956.jpg

Kirja-arviot:

Instagram-sukupolven rikollinen

Janne "Nacci" Tranberg: Wanted: Suomen etsityimmän rikollisen tarina (toim. Pekka Lehtinen). 268 sivua. Crime Time 2019.

Janne "Nacci" Tranbergin teos Wanted: Suomen etsityimmän rikollisen tarina kuuluu harvinaislaatuiseen muistelmalajiin, siihen, jossa varotaan paljastamasta liikoja, kuten nimiä. Teoksessa oikealta nimeltä mainitut henkilöt mahtuisivatkin yhteen Helsingin keskusvankilan selliin.

Salailut unohtaen: Wanted on aito dokumentti elämästä moottoripyöräjengi MC Cannonballissa ja sen ulkopuolisilta suljetusta maailmasta, jossa avointen ovien päivä ymmärretään lähinnä poliisirynnäkkönä.

Prätkistä kiinnostuneille kirja tuottanee pettymyksen, sillä siinä keskitytään rikoksiin, lusimisiin sekä vaikeuksiin yhdistää rankka huumeiden käyttö ja normaali perhe-elämä.

Persaukisista kerholaisista poiketen Tranberg hallitsi bisneksen teon, niin laillisen kuin laittoman. Kirjassaan hän kuitenkaan pidättäytyy kommentoimasta rooliaan (pääepäilty) yli miljoonan euron alv-huijauksessa, paitsi toteamalla toisaalla, että "Valtion sietääkin saada välillä näpeilleen."

Kerhoveljistä kerrotaan sitä sun tätä, KRP:lle hyödytöntä tietoa. Tranbergin oma 18 vuoden Cannonball-jäsenyys päättyi pesäpallomailalla annettuihin potkuihin.

Moni kirjan haastateltu, kuten jääkiekkoilija Jere Karalahti, luonnehtii Naccia "hyväksi ja aidoksi jäbäksi."

Tranbergin Instagram-postauksilla arvioidaan olevan yli 25 000 seuraajaa — poliisi mukaan lukien. Taitavana sanankäyttäjänä hän osaa ärsyttää erinomaisesti virkavaltaa.

Tätä kirjoittaessa ex-jengipomo pakoilee veropetostuomiota Manner-Espanjassa, Kanariansaarilla tai jossain ihan muualla. Vaikka hänen tatuoitu naamataulunsa onkin jo kadonnut Europolin Most wanted -listalta, niin uusi kansallinen antisankarikandidaatti tuskin tulee katoamaan iltapäivälehtien otsikoista. | Petri Liukkonen

Hyvää: Vanki nimeltä Papillonin kirjoittaja Henri Charrière (1906—1973) olisi pitänyt muistelmien filosofiasta, että totta kai vapaus voittaa linnaolot. Aina.

Huonoa: Naccin prätkä (Harley-Davidson Street Glide) olisi ansainnut paremmat kuvat.

Erityistä: Teoksen julkaisua on paheksuttu, mutta ensimmäinen painos myytiin heti loppuun.

Rikosjargonia ja jetset-hörhöilyä

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä. Matti Sarénin mafiaelämä. 227 sivua. CrimeTime 2019.

Dynamiittia, kokaiinia, playboy-tyttöjä, rynnäkkökivääreitä, kuuden tonnin samppanjapulloja ja bangkokilainen putka. Matti Sarénin, 47, vaiheet ovat taattua lööppikamaa.

Rikoskirjallisuuden grand old man, Harri Nykänen, tekee elämäkerrassa varmaa jälkeä. Kerronta on päälausevetoista ja iskevää. Muutaman sivun mittaiset luvut vangitsevat mielenkiinnon. Puhekielimäisyys luo tuttavallisuutta, muttei ärsytä. Juttu on kuin nousuhumalaista kapakkarehentelyä. Alibin kestotilaajat eivät pety.

Ryöstökeikkojen kuvaukset vievät nopealukuisesta kirjasta suuren osan. Maat ja kohteet vaihtuvat, mutta kaava on sama. Valmistellaan, isketään, paetaan. Ja lopuksi rahat juhlitaan pois.

Mafian kunniakoodi ja jämäkkä aseistus mainitaan usein, mutta tyylilaji on kaukana kovaksikeitetystä nordic noirista. Sarén toteaakin, että jos jengiajoista tehtäisiin elokuva, se ei olisi draamaa vaan actionkomedia. Väliin mennään tahattomankin komiikan puolelle: ”Pamela Anderssonkin oli siellä ja heitti minuun kuuman katseen. Sille on monta todistajaa.”

Pinnan alle kirja raapaisee vain muutamia kertoja. Aikuisiällä Sarén havahtuu huomioon, että jokainen hänen nuoruusvuosiensa Tukholman rikollisjengistä oli ilman isää varttunut poika, useimmat myös maahanmuuttajia. Kansankodin kääntäessä kasvonsa esikuvia ja yhteisöllisyyttä löytyi alamaailmasta.

Viimeisen tuomionsa, 7,5 vuotta törkeän ryöstön yrityksestä, Sarén sai vuonna 2016. Joulukuusta 2018 alkaen hän on suorittanut sitä valvotussa koevapaudessa. Kirjan loppuluvussa ex-mafioso sanoutuu irti menneisyydestään ja korostaa arvojensa muuttuneen, joskin ”vaikka elätkin rehellistä elämää, voit silti olla soturi, ei suden tarvitse muuttua lampaaksi. Kerran susi, aina susi.” | Mika Rissanen

Hyvää: Harri Nykäsen terävä kynä.

Huonoa: Jutut alkavat toistaa itseään eikä tarina kasva.

Erityistä: Sarénin perustama Irti rikoksista ry pyrkii auttamaan ex-kollegoita kuiville.

Tillanderin ryöstäjästä tuli kirjailija

Aleks Lepajõe: Pako länteen. Suomentanut Sanna Ilmanen. 367 sivua. Docendo 2019.

Kun Aleks Lepajõe ja Raivo Roosna ryöstivät Helsingissä Tillanderin jalokiviliikkeen ja sitten vielä pienen pankkikonttorin, uutisotsikot revittelivät kansainvälisen rikollisuuden saapuneen Suomeen.

Lepajõen kirjassa Pako länteen keikat näyttäytyvät kuitenkin surkuhupaisten sattumusten sarjana. Se mikä lähinnä Suomeen saapui, oli kansainvälinen tunarointi. Ex-kumivenepakolaiset napattiin kiinni kolmen päivän päästä.

Pako länteen on omaelämäkerrallinen romaani, joten lukiessa kannattaa muistaa, että sellaisissa mielellään otetaan ns. taiteellisia vapauksia. Itse asiassa kirja houkutteli minua veikkailemaan milloin liikuttiin sepitteen puolella. Seuraavassa muutamia esimerkkejä:

1) Lepajõe kertoo, että hän tanssi ensimmäisenä yönä lännessä aamuun asti rikkaan perijättären kanssa. En usko: uupunut loikkari kuorsasi sen yön tuttavan sohvalla.

x) Vankilassa Lepajõe vietteli lettipäisen sosiaalityöntekijän. Silkkaa toiveunta.

2) Kuuluisa ryöstösaalis on edelleen teillä tietymättömillä. Kirjan tarjoamassa selityksessä tyhjyyteen katoavat niin kulta, helmet ja timantit kuin kiero vankitoveri ynnä kaksi surkeaa kilpahevosta. Kaunokirjallinen taikatemppu? Ehkä nimenomaan se.

Katajanokalla virolaisvangin tutuiksi tulivat liikemies Leif Lindberg ("Leifiltä ei koskaan saatu yhden yhtään verottajalta pimitettyä markkaa") ja Natural Born Killersin myöhemmin perustanut Lauri Johansson ("soitti suutaan"). "Elin elämäni parasta aikaa," Lepajõe kirjoittaa. Lause voisi olla suoraan Dostojevskin kokemuksista siperialaisessa kuritushuonevankilassa.

Muistelmissa käydään myös jatkuvasti poliittis-yhteiskunnallisia keskusteluja, joissa kritisoidaan liberaaleja vapauksia, maahanmuuttajien sopeuttamista, ynnä muuta sekä ruotsalaisia lihapullia. Keskustelujen autenttisuutta sopii epäillä, mutta hällä väliä: teoshan on suurta nautintoa suomalaiskirjailijoiden omaelämäkertoja lukeneelle. | PETRI LIUKKONEN

Hyvää: Synnynnäisen seikkailijan ja armoitetun tarinankertojan muistelmat: "Minulla oli villihevosen sydän."

Huonoa: Tillanderin korujen arvoitus jäänee ratkaisematta.

Erityistä: Pako länteen päättyy helmikuuhun vuonna 1989. Tarina jatkuu.

Luetuimmat

Uusimmat uutiset