Lavalle, vielä kerran — eli kuinka Enson teatterinjohtaja päätyi punapäälliköksi, ja selvisi kuolemantuomiosta muun muassa Pekka ja Pätkä -elokuviin

Moni sisällissodan punapäällikkö oli siviilissä teatterin leivissä. Muun muassa Jalmari Parikka, rintamapäälliköksi kohonnut teatterinjohtaja. Tänä keväänä hän nousee lavoille taas.

Työväen Arkisto

Jalmari Parikka on näytelmän Parikk-henkilön esikuva. Tässä hän kuvattuna vuonna 1950 tai -51.
Jalmari Parikka on näytelmän Parikk-henkilön esikuva. Tässä hän kuvattuna vuonna 1950 tai -51.

Yksi Kehruuhuoneen Koston kevät -näytelmän henkilöistä on nimeltään Parikk.

Oikeassa elämässä hän oli Jalmari Parikka. Näyttelijä ja teatterinjohtaja, itseään pasifistiksi kutsuva mies, ja Vuoksenlaakson rintamapäällikkö. Mies, joka sai kuolemantuomion, mutta selvisi hengissä.
— Olen kai Karjalan rintaman päälliköistä ainoa elossa oleva*, hän kirjoitti muistelmakirjassaan Viimeinen taisto vuonna 1938.

Parikkaan perustuu myös Helsingin Kaupunginteatterin Suomen hauskin mies -näytelmä, ja samanniminen elokuva keväämmällä.

Charleyn täti jäi, kun vallankumous tuli

Tammikuussa 1918 Parikka oli 27-vuotias, Enson Työväennäyttämön johtaja, ja Enson Vallankumouksellisen kunnallistoimiston sihteeri.

Tammikuun viimeisinä päivinä hänen piireissään tapahtui. Teatterilla esitettiin Charleyn täti-näytelmää, Enson työväki kieltäytyi venäläismatruusien tarjoamista aseista, vallankumous puhkesi.

Valkoiset veivät Parikan kuulusteltavaksi, mutta tämä pakeni. Tammikuun 31. päivänä hän oli Lappeenrannan työväentalolla, osallistumassa Vuoksenlaakson punakaartin rykmentin perustamiskokoukseen.
— Suurin osa (sen miehistä oli) tehtaissa koko ikänsä työtä tehneitä, ja Vuoksenlaaksossa syntyneitä, olipa joukossa useita jotka eivät olleet vielä koskaan kulkeneet kotipaikkansa ulkopuolella edes tilapäiselläkään matkalla.

Koska sinä pystyt näyttämöäkin johtamaan, niin pystyt sotaakin johtamaan.



"Sitten onkin jo sota loppunut, rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto"

Tuore rykmentti tarvitsi aseita. Niitä lähdettiin porukalla noutamaan Viipurista, hyvällä mielellä ja rennoissa tunnelmissa.

— Haaveiltiin, että jo huomenna pidetään Enson työväentalossa juhlat, ja ensi sunnuntainahan piti olla näytäntö, jossa minunkin läsnäoloani olisi välttämättä tarvittu. Huoletti hieman tämä poissaolo.

Huoli hälveni mukana olevien näyttelijäkollegojen kanssa keskustellessa.
 Ei tarvitse ottaa kuin yksi harjoitus, niin kyllä se menee. -- Suunniteltiinkin, että heti palaamme Lappeenrantaan ja jatkamme sieltä Joutsenoon, jossa yövymme. Sitten seuraavana aamuna aikaisin lähdemme saloteitä pitkin Ensoa kohti, ja huomenna puolenpäivän aikaan olemme valloittaneet Enson. Sitten lähetämme tainionkoskelaiset ja vuoksenniskalaiset kotipaikoilleen, ja me ensolaiset lähdemme valloittamaan Jääsken ja Antrean, ja sitten onkin sota loppunut, rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Yllättäen johtajaksi

Kai Skyttä

Kehruuhuoneen Koston kevät -näytelmään kuuluu paljon musiikkia.

Toiveet murenivat pian. Rykmentti ei meinannut saada Viipurista edes aseita. Lopulta Parikka onnistui saamaan niitä vanhan ystävänsä avulla. Rykmentti halusi johtajastaan eroon ja Parikan tilalle.

— Tämä oli minulle yllätys. Nousin heti jyrkästi vastaan. En ollut koskaan harrastanut missään muodossa sota-asioita, en edes kunnolleen lukenut maailmansodan aikaisia sotauutisiakaan. Periaatteessa olin antimilitaristi.

Ulkonaisesti hintelä, pienikokoinen ja heiveröinen mies ei suuria kenraaleja muistuttanutkaan, mutta hänellä oli jotain mitä monella ei: teatterilavoilta saatua kykyä ja kokemusta komentaa. Koska sinä pystyt näyttämöäkin johtamaan, niin pystyt sotaakin johtamaan, valitsijat perustelivat.
— Olinko sitten tosissani pahoillani tuosta valinnasta? Kyllä ja ei. Onhan inhimillistä, että joukkojen suosio nuorta miestä, varsinkin lisäksi teatterialalla ollutta, siis tavallaan itserakkaudella itseään elättänyttä, jonkin verran mairitteli.  Toiselta puolen minua peloitti suuri vastuunalaisuus, johon jouduin. Johtaa sotaa, taisteluja?


Kuolemantuomio

Sodan aikana Parikka arvosteli kärkevästi monia punapäälliköitä ja heidän ratkaisujaan. Hän eteni rintamapäälliköksi saakka.
Huhtikuussa hän jäi johtamaan punaisen Viipurin puolustustaistelua ja jäi vangiksi.

— Toukokuun 1. päivänä vietiin meidät triumfisaatossa kaupunkiin. Kaupunki oli lipuin koristeltu, juhlapukuista kansaa liikkui kaikkialla, sotilaita joukoittain. Soittoa, riemua, laulua, naurua. --- Näin marssimme vappukulkueessa taas kerran. Mutta nyt ei soinut Internationale eivätkä liehuneet punaiset liput.

Viipurin kenttäoikeus tuomitsi Parikan kuolemaan, ja valtiorikosoikeus vahvisti tuomion. Tuomiota ei kuitenkaan ehditty panna täytäntöön, sillä valtiorikosylioikeus muutti sen elinkautiseksi.

Parikka vapautui vuoden 1921 yleisessä armahduksessa. Hän teki pitkän teatteri- ja elokuvauran, ja näytteli muun muassa Pekka ja Pätkä -elokuvissa.
Parikka kuoli vuonna 1959.

* Kursivoidut kohdat ovat otteita Parikan kirjasta Viimeinen taisto.



Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet