Mokoman naapurista Lontooseen ja takaisin — Jenni Brown halusi kasvattaa lapsensa Etelä-Karjalassa ja uuden metalliyhteisön

Musiikkia harrastava juureva hevimimmi palauttaa nuoruutensa keikkaskeneä maakuntaan.

Kai Skyttä

Jenni Brown on paitsi musiikin kuluttaja myös tekijä, erityisesti sanoittajana. — Musiikin tekeminen ja soittaminen on terapiaa ja mukavaa yhdessä touhuamista. Juuri nyt työn alla on äreä sanoitus raskaan musiikin projektiin.

Jenni Brown astuu linkuttaen musiikkiluokkaan. Rautjärven Asemanseudun koulun musiikkikerhon vetäjän liukastumisen seuraus voi vaikuttaa tanssikohtausten läpimenoon Ruokolahden musiikkiteatterin Carmen-esityksissä, mutta tanssimusiikin treenaamista vamma ei haittaa. Brown tarttuu bassoon, näyttää sormitukset soitto-oppilaalle ja Ellinooran Elefantin paino -biisin komppi halkoo huoneilmaa. Laajemman yleisön se villitsee koulun Suomi100-juhlan tanssiaisissa.
Brown on työskennellyt Asemanseudun koululla tammikuusta 2014. Vanhempainvapaalta töihin hälytetty nainen on ammattinimikkeeltään koulunkäynninohjaaja, mutta luonnehtii työrooliaan yhteisössä perinteiseksi jokapaikanhöyläksi.
— Jenni, voisitko tehdä tämän, kun hallitset sen, hän kuvaa pyyntöjä esimerkiksi monissa tietoteknisissä asioissa.
Brown perehtyi niihin Lontoon-vuosina, kun oli mukana muotoilemassa universaalisti tunnettujen it-brändien asiakaspalvelua. Enempää hän ei voi it-alan vuosia tiukkojen salassapitosopimusten vuoksi valaista.
Brown pyörittää bändikerhoa Jani Kosusen kanssa, eikä musiikista puhumista rajoita mikään.

Musiikki on Brownille yhtä luonteva osa elämää kuin hengittäminen. Pianon eteen hän istui ensi kertaa 6-vuotiaana.
Pianistia Brownista ei tullut, mutta instrumentti on yhä hyvä apuväline, kun laatii sanoituksia tai tapailee laulua.
Ensikosketus bassoon tuli otettua jo nuorena, mutta varsinainen bassottelu alkoi muutama vuosi sitten. Se jytäsi.
— Sormet otelaudalla veivät vuosien taakse. Minähän tunnen tämän välineen, Brown fiilistelee.
Vuosien takaa löytyy myös oman minän perustavat sormitukset.
Brown on kotoisin Joutsenon Leppälästä, sieltä mistä Mokomakin kantaa kaivovetensä. Isosisko oli innokas musadiggari, joka tutustutti myös Jenni-siskonsa metallimusiikkiin.
Keikkaskenen hän etsi kavereidensa kanssa myöhemmin.
— Aina menin, kun äiti päästi, Brown muistelee.
Hänen nuoruusvuosinaan se, mikä on nyt valtakunnallisesti suosittua ja tunnustettua, oli vasta idullaan eteläkarjalaisissa autotalleissa, mummonmökeissä ja muissa treenikämpissä. Brown juurtui sen osaksi.

Metallimusiikkiyhteisö on kannustava eikä tuomitseva. Jokainen saa olla sellainen kuin haluaa. Jenni Brown

Bändäri on määritelmän mukaan rockyhtyeen kanssa vuorovaikutukseen pyrkivä fani. Jenni Brown on vuosien saatossa vuorovaikuttanut paljon suosikkibändiensä kanssa ja kokee olevansa ennemmin yhteistyön tekijä kuin fani saati bändäri.
Takahuoneissa ei touhuta muuta kuin kuulumisten ja tietojen vaihtoa. Brown saa tutuilta muusikoilta hyviä vinkkejä, joilla kehittää maakunnallista Rakkaudesta Metalliin -yhdistystä eteenpäin.
Kolme vuotta sitten perustetun yhdistyksen nimessä kiteytyy jotakin Brownista. Kaikkiruokaiselle musadiggarille metalli on se omin tyylilaji ja venäjänkielistä doom metallia soittava suomalaisyhtye Kypck (Kursk) isoin innoittaja.
— Yhteisö on kannustava eikä tuomitseva. Jokainen saa olla sellainen kuin haluaa, Brown perustelee.
Hän itse sonnustautuu keikoille työpäivää tummempaan kuosiin, mutta tyylistä löytyy viitteitä arkenakin.

Kai Skyttä

Jenni Brownin johtama Rakkaudesta Metalliin -yhdistys toivoo löytävänsä uusia eteläkarjalaisia nuoria soittajia ja bändejä, joita voisi yrittää auttaa eteenpäin.

Lontooseen Brown lähti opiskelemaan psykologiaa vuonna 2001. Hän teki myös töitä au pairina, mutta tietotekniikka astui tuolloin osaksi ihmisten arkea, ja sovellusten piti olla helppoja käyttää.
Tässä kohtaa Brown alkoi tutustui niihin.
— Tein asiakaspalvelututkimuksia isoille teknologiayrityksille. Siinä auttoi, kun perehtyi, mistä sovelluksissa on kyse.
Tuttuja logoja innostavampaa Lontoon keskustan asukille oli — Lontoon keskusta. Oman genren keikkoja oli kävelymatkan päässä runsaasti valittavaksi.
Yksi valinta mullisti elämää takaisin kotimaan suuntaan. Brown oli tavannut Lontoossa nykyisen aviomiehensä, ja pariskunta alkoi suunnitella perheen perustamista.
— Tuntui järkevämmältä kasvattaa lapset Suomessa kuin isossa metropolissa, Brown muistelee.
Vaikea on myös kuvitella, että Lontoon keskustassa perhe olisi voinut pitää saman lauman eläimiä: kaksi shetlanninponia ja kissaa, kolme koiraa, neljä kanaa ja kukko vaikuttavat elämänmenoon.
22- ja 26-vuotiaat ponit ovat vanhoja tuttuja. Brown tutustui niihin, kun työskenteli ohjaajana hevostilalla nuorempana.
— Runsaat kuusi vuotta sitten entiset työkaverit muuttivat meille viettämään hyvin ansaittuja leppoisia eläkepäiviä.

Kotiin ei voi palata, kuuluu vanha sanonta. Se tarkoittaa, että ihminen ja paikka muuttuvat ajan kuluessa, eikä kerran tuttu tule vastaan tai toistu samanlaisena.
Jenni Brown törmäsi tähän, kun palasi takaisin kotimaakuntaansa vuonna 2007.
Lontoon keikkaskene oli oma maailmansa, mutta niin oli ollut Lappeenrannan 1990-lukukin. Silloinen aluskasvillisuus, kotiteollisuudet, mokomat ja stam1nat, oli kasvanut isoksi ja kukoisti muualla.
Missä olivat uudet bändit, jotka keikkailisivat täällä?
Kysymys synnytti Rakkaudesta Metalliin -yhdistyksen, jota Brown on luotsannut sen perustamisesta, vuodesta 2014 lähtien. Yhdistys on yrittänyt rakentaa perustaa jatkuvalle, musiikin esittämisen ympärillä toiminnalle. Vähän vaikeaa on ollut.
— Nuoret eivät välttämättä käy keikoilla, Brown harmittelee.
Soittohaluisia nuoria maakunnasta toki löytyy.

Metalliskenelle on tyypillistä underground-tyylin toiminta. Tehdään, muttei haluta välttämättä esille. Tyyli näkyy myös Brownissa: hänelle piti perustella tarkasti, miksi hänestä piti kirjoittaa.
No kasvatuksellisista syistä.
Niitä löytyy muun muassa Asemanseudun koulun musaluokasta.
— Musiikkikerho syntyi lasten omasta aloitteesta, Brown sanoo.
Kerhon vetäjän näkökulmasta se merkitsee, ettei ihan jokainen nykynuori liu’uta sormia viimeisimmän mobiililaitepäivityksen näytöllä, vaan sormia riittää myös rytmisoitinten otelaudoille.

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää/ Eikä kukaan muu sitä nää/ Vaik sut on luotu kantamaan/ Nousemaan aina uudestaan/ Oon pahoillani en osannut lohduttaa/ Mut lupaan vielä se helpottaa

Elefantin paino -kappale kertoo selviytymistarinan. Juuri sen Asemanseudun kerholaiset halusivat oppia soittamaan tänä syksynä. Biisi on metallimusiikin sijasta poppia, mutta Brown tietää kompromissien kuuluvan elämään.
— Meillä on ystäväni kanssa duo. Sanoitukseni ovat synkkiä, ja hän säveltää ne toisinaan duurihumpaksi.

Jenni Brown

Syntynyt vuonna 1980.
Kasvanut Joutsenossa, asuu Rautjärvellä.
Rautjärven Asemanseudun koulun koulunkäynninohjaaja, kanslisti, oppilaskunnan ohjaaja ja toinen koulun bändikerhon vetäjistä.
Naimisissa, 4- ja 7-vuotiaat pojat.
Rakkaudesta Metalliin ry:n (RaMe) puheenjohtaja, Etelä-Karjalan Kärki-Leader ry:n hallituksen jäsen, Ruokolahden musiikkiteatterilainen.
Harrastaa luonnossa liikkumista, basismia, laulamista, pianonsoittoa, erilaisten tekstien kirjoittamista, lukemista, villasta askartelua ja käsitöitä, musiikkiteatteria ja RaMessa touhuilua.
Inhoaa: Spekulointia, juoruja ja mitäänsanomatonta massatuotettua musiikkia, kaikenlaista tuputtamista ja tositv-sarjoja.
Rakastaa: Perhettä, luontoa, taiteen eri lajeja ja hyvää ruokaa sekä viiniä.
Ihmettelee: Maailmanmenoa ja nykyihmisen luonnotonta itsekeskeisyyttä.