Lappeenrantalainen rajamies on runoillut ikänsä, ja runoilee nyt myös ikääntymisestä — Etelä-Saimaan Keskiviikko-liitteen sivuilta tuttu runoilija Jaakko Kaukonen kokosi hengentuotoksiaan yksiin kansiin

Jaakko Kaukonen poimii runojen aiheet usein lenkkipolun varresta, pienistä havainnoista ja ihmisten puheista.

Marleena Liikkanen

Jaakko Kaukonen ja Leena Heltimoinen-Kaukonen asuvat Skinnarilassa ja kehuvat sen kauniita lenkkipolkuja. Takana on yli 40 yhteistä vuotta, mutta vaimon mukaan runot paljastavat miehestä vieläkin uusia puolia.
Jaakko Kaukonen ja Leena Heltimoinen-Kaukonen asuvat Skinnarilassa ja kehuvat sen kauniita lenkkipolkuja. Takana on yli 40 yhteistä vuotta, mutta vaimon mukaan runot paljastavat miehestä vieläkin uusia puolia.

Vaihtaisinko samppanjaksi, kun päivät vähenevät?

Näin alkaa ensimmäinen runo lappeenrantalaisen Jaakko Kaukosen ensimmäisessä runokirjassa.

Kaukonen on yksi kirjoittajayhdistys Palttan jäsenistä, joiden tekstejä tulee syyskuussa julkaistavaan Miun Lappeenranta -antologiaan. Antologiaan Kaukonen on kirjoittanut kolme lapsuusmuistoa ja yhden runon.

Kuun alussa näki päivänvalon myös runokirja, jonka nimi on yksinkertaisesti ”Runoja vuosien varrelta”. Julkaisumuotoon runot on koonnut Pilvi Valtonen Palttasta.

— Luin runojani Palttan illoissa. Sanoivat, että ne ovat hyviä ja pitäisi julkaista. Siitä se lähti viime joulukuussa, Kaukonen kertaa kirjan syntyä.

Kaukonen, 78, on kirjoittanut koko ikänsä. Koulussa opettaja pisti pojan aina luokan eteen lukemaan aineensa. 1960-luvulla Etelä-Saimaata lukeneet saattavat muistaa Rakotuli-nimimerkin, jolla rajajääkäri Kaukonen valotti mietteitään maailmanmenosta.

Lisäksi on syntynyt historiajuttuja Koitsanlahden hovista, talonpojan asemasta ja Salpalinjasta. Rajamme vartijat -lehteen Kaukonen kirjoitti myös novelleja.

Luonnosta voi ammentaa loputtomiin, se ei tyhjene. — Jaakko Kaukonen

Runot ovat Kaukoselle kuitenkin se ykköstapa ilmaista itseään. Kirjassakin niitä on 68 kappaletta.

Johtuneeko runomuoto siitä, että Kaukosen tekstit syntyvät useimmiten muualla kuin pöydän ääressä? Kynää ja lehtiötä on ollut kepeä kantaa taskunpohjalla.

— Kun liikkeelle lähtee, aina tulee mieleen jokin asia, mistä haluaa kirjoittaa.

Liikkeellä Kaukonen on ollutkin. Evakossa Juvalla syntynyt Kaukonen vietti lapsuutensa Lamposaaressa ja muutti sitten Rutolaan, molemmat teollisuusyhdyskuntia, joista mieleen on jäänyt monta tarinaa.

Sotaväen jälkeen Kaukonen meni töihin rajavartiostoon. Partiohommissa oli aikaa havainnoida luontoa ja ajatella. Samoin lenkkipoluilla, sillä mies myös treenasi. Maratoneja on takana 26.

Luonto on ollut ja on Kaukoselle iso innoittaja. Leskenlehdet, rentukat, linnut, vuodenajat. Niistä kertomalla voi kertoa paljon muustakin kuin luonnosta.

— Luonnosta voi ammentaa loputtomiin, se ei tyhjene.

Perhesyiden takia rajavartiosto jäi. Uusi työpaikka löytyi vartijana Kaukaan pääportilta. Sielläkin oli aikaa havainnoille ja ajatuksille.

Kaukonen kertoo olevansa myös kova juttelemaan. Ihmisten puheista jää mieleen langanpäitä runoihin. Ja uutisista. 1970-luvulla runoihin pääsi Chile ja Allende, viime aikoina Välimereen hukkuvat pakolaiset.

Runokirjan nimi pitäisi olla oikeastaan Runoja elämän varrelta, sanoo Kaukonen. Tunnelmat runoissa vaihtuvat kuten elämässäkin.

Kaukosen vaimo Leena Heltimoinen-Kaukonen auttaa miestään naputtelemalla käsin kirjoitetut tekstit tietokoneelle. Takana on yli 40 yhteistä vuotta, mutta runoissa miehestä paljastuu vieläkin uusia puolia.

Parhaiten vaimo tunnistaa Punkaharjun mökillä syntyneiden runojen tunnelmat. Niissä sade ropisee järven pintaan tai lapsenlapsi onkii laiturilla.

Nyt runoja syntyy jo ikääntymisestäkin.

”Vaihtaisinko samppanjaksi, kun päivät vähenevät? Joka aamu puhkaisisin kuplan, josta paljastuisi alkaneen päivän kohteet, joissa pitäisi käydä.”