Kommentti: Lumenkolaus helpottaa ilmastoahdistusta

Kaisa Juntunen

Kirjoittajaa ei ahdistanut sää toissa talvena, vaikka grilli olikin unohtunut hautautumaan lumen alle.
Kirjoittajaa ei ahdistanut sää toissa talvena, vaikka grilli olikin unohtunut hautautumaan lumen alle.

Viima pieksee kasvot punaiseksi ja silmille pöllyävä lumi saa ripsivärin valumaan pitkin poskia.

Miten ihanaa! Aivan mahtavaa!

Miten tuntuukaan oikealta ja hyvältä kolata lunta hien puskiessa selkään, ja kuinka korvia hiveleviä ääniä ovat lumen narskunta kenkien alla ja potkukelkan jalasten suhina.

Miksi tunnen syvää rauhaa katsoessani lumisia puita metsässä ja jäätyneen järven pintaa? Tuskin meillä suomalaisilla on dna:ssa rakkaus lumeen ja pakkaseen. Jotkuthan vihaavat talvea.

Viime talvena pisti oikein vihaksi katsoa säätiedotuksia, jotka lupasivat vesisateita ja harmaita päiviä. Marmatin säistä niin paljon, että ei kai sitä kukaan enää jaksanut kuunnella.

Vuosi sitten minuun taisi iskeä ilmastoahdistus. Enkä ole taatusti ainut.

Aloin pelätä, että jos talvet ovat täällä tällaisia kuraisen ankeita, en kestä. Julistin, että on vissiin muutettava Lappiin.

Samalla takaraivossa vaanivat ajatukset ilmastonmuutoksen kaikista seurauksista: polttavasta kuumuudesta, myrskyistä, tulvista, nälänhädistä, ilmastopakolaisuudesta.

Pelkästään lumen ja auringon tuoma valoisuus virkistää mieltä. Mutta pakkasen kimallus hangella tuo myös tunteen, että juuri nyt asiat ovat niin kuin pitää.

Eikä juuri nyt kannata hermoilla, että entäs jos ensi viikolla alkaa taas sataa vettä.

Luetuimmat