Kolumni: Vapauden kaiho soi – Nyt ymmärrän, että suurinta luksusta on saada kauhoa oliiveja marketin salaattibaarista

Kai Skyttä

Kolumni: Vapauden kaiho soi – Nyt ymmärrän, että suurinta luksusta on saada kauhoa oliiveja marketin salaattibaarista

Sattuneesta syystä olen nyt ajatellut hyvin paljon vapautta.

Erityisen paljon olen muistellut aikaa, kun viimeksi ajattelin näin paljon vapautta. Silloinkin oli kevät. Istuin kaksi päivää viikosta paksujen kiviseinien sisällä, ohjaamassa taidetyöpajaa vangeille. Töihin tullessa ja sieltä lähtiessä kävelin vartijan perässä pitkin loputtomia käytäviä, kuljin lukituista ovista ilman omia avaimia.

Muistan sen tunteen, kun työpäivän jälkeen astuin ulos vankilan betoniselle etupihalle. Kuinka aurinko paistoi kirkkaasti suoraan silmiin ja raitis ilma puhalsi henkosensa vasten kasvoja. Miten erilaiselta maailma näytti ja tuntui: värit, äänet, tuoksut, ääriviivat, kaikki. Iltaisin lähdin kaupungille, kiertelin kaupoissa hiplaamassa asioita, kävin syömässä ravintolassa tai sitten ostin iltapalaa marketin salaattibuffetista, valikoiden oliiveja ja juustopalasia hartaasti ja huolella.

Söin jäätelön ulkona, se maistui erityisen hyvältä. Tein mitä huvitti, koska olin vapaa, koska voin.

Kun palasin kaupungilta vierasasunnolle, katselin kadun toisella puolella jylhänä seisovaa rakennusta ja kaltereita sen ikkunoissa. Ajattelin heitä, jotka siellä istuvat, vuodesta toiseen. Kuinka päivät toistuvat toistensa kaltaisina, kuinka vähän tuntiensa kulkuun voi itse vaikuttaa.

Silloin mietin että he, jotka suureen ääneen moittivat vankiloita lepokodeiksi ja vaativat karuja oloja ja kovempia tuomioita, eivät ehkä ymmärrä sitä, kuinka kova rangaistus vapautensa menettäminen jo itsessään on.

Korona ei ole passittanut meitä vankilaan, vaikka se saattaa siltä tuntuakin, mutta vapaudestamme olemme joutuneet monin tavoin luopumaan. Elämän noutopöytä kaikilla herkuilla on vaihtunut purkkihernekeittoon.

Haluan mennä ystävän kanssa sushibuffettiin ja istua niin lähellä toista että syömäpuikkomme kolisevat yhteen.

Pahinta on, ettemme tiedä tuomiomme pituutta: ei ole aamukampaa, minkä piikkejä iloisesti naksutella. Emmekä tiedä sitäkään, mikä meitä odottaa, mitä entisestä elämästämme ja maailmastamme on enää jäljellä sitten kun tämä kaikki on ohi.

Niin, sitten kun tämä kaikki on ohi. Miltä se tuntuu, miltä tuntuu saada takaisin kaikki se vapaus mikä meillä oli mutta mitä emme vapaudeksi tunnistaneet? Vapaus harrastaa, käydä tapahtumissa ja ravintoloissa, kutsua ystäviä kylään, käydä kaupassa niin usein kuin huvittaa.

Vapaus halata, vapaus olla lähellä toista ihmistä.

Osaammeko olla ottamatta sitä enää itsestäänselvyytenä?

En tiedä. Mutta sen tiedän, että silloin haluan mennä ystävän kanssa sushibuffettiin ja istua niin lähellä toista että syömäpuikkomme kolisevat yhteen.

Koska olen vapaa, koska voin.

Kirjoittaja on taiteen ja viestinnän sekatyöläinen.