Saimi Korttisen palkittu ylioppilasessee: Ihmisyyteni kasvattaneet tarinat

Etelä-Saimaa julkaisee Saimi Korttisen esseen äidinkielen ylioppilaskokeessa 2020.

Anu Kiljunen

Täydet pisteen äidinkielestä kirjoittanut Saimi Korttinen ja hoitohevonen Ebor.
Täydet pisteen äidinkielestä kirjoittanut Saimi Korttinen ja hoitohevonen Ebor.

”Leikisti vai oikeesti” on toistuva kysymys lapselta, jonka käsitys tarinoiden todenperäisyydestä hakee vielä varmistusta vanhemmilta. Vanhemman vastaus onkin kaikkea muuta kuin yhdentekevä. Kiinteä katsekontankti ja harras hiljaisuus kielivät keskittyneisyydestä, ja pieni lapsi ottaa aikuisen sanat vastaan peruskallion kaltaisena totuutena, jonka varaan voi huoletta valaa identiteettinsä perustukset. Tarinat ja kertomukset ovatkin kautta aikain olleet yleinen tapa koulia lapsista kelpo kansalaisia ja opettaa heille muun muassa käytöstapoja. Ilkeän, tottelemattoman tai ahneen kohtalo on saduissa kova: muistakaa lapset vaikka Punahilkka-rukkaa, joka erehtyi metsässä vieraille juttelemaan. Suurisuisen suden lisäksi kasvatusta on ulkoistettu myös monille muille tarinoiden auktoriteeteille. Saduissa luvatta järven rannalle poikenneen viekin vetten alle näkki ja kiltin lapsen antiteesin taas ei jouluna kannata odottaa tontulta muuta kuin risuja.

Oppikirjaesimerkit ihanteellisesta lastenkasvatuksesta ovat kuitenkin vuosikymmenten saatossa muuttuneet, eikä nykyajan järjestelmällinen joulupukkihuijaus olekaan enää kuin kalpea varjo isovanhempieni pelonsekaisella kunnioituksella muisteleman Koivuniemen herran rinnalla. Myös Bruno Bettelheim vaikuttaa vakuuttuneen nykysatujen pohjattoman untuvaisesta pehmeydestä. Vuonna 1975 julkaistussa tietokirjassaan "Satujen lumous – merkitys ja arvo" Bettelheim kirjoittaa, kuinka nykyajan kilteistä ja turvallisista saduista pahuuden ruumiillistuma ja eksistentiaaliset ongelmat on usein poistettu jatkuvan optimismin lietsomisen ja suoranaisen ihmisyyden hyvyyttä ylistävän riemulaulun tieltä. Aidoksi saduksi Bettelheim luokittelee vain teokset, jotka laittavat ”lapsen suoraan kohtaamaan ihmisenä olemisen perusehdot”, kuten kuoleman sekä hyvän ja pahan välisen moraalisen rajapinnan. Parhaimmillaan kertomus tiivistääkin jotakin keskeistä elämästä ja pystyy näin kasvattamaan niin lasta kuin aikuistakin ihmisenä. Esimerkiksi kirjallisuuden klassikot säilyttävät paikkansa kaanonissa juuri ajattomuutensa ansiosta. Ne onnistuvat nitomaan ihmiskunnan historian ja inhimillisyyden evoluution pienimpään mahdolliseen pakettiin ja säilyttävät sanomansa sukupolvelta toiselle kirkkauttaan menettämättä. Tällaiset tarinat sekä viihdyttävät että selittävät todellisuutta ihmisaivoille kaikkein ominaisimmalla tavalla, mihin myös niiden kasvatuksellinen voima perustuu.

Kasvamisessa on aina kyse muutoksesta, ja karkeasti yksinkertaistaen kasvatus pyrkiikin vain toivotun muutoksen takaamiseen. Muutos taas edellyttää oppimista ja näin myös menneisyyden muistamista. Ilman ajan hampaat kestäviä tarinoita kompastelisimmekin yhä uudelleen samoihin kuoppiin kuin evoluutiomme alkuaikoina, emmekä voisi yhtä rehakkaan itseriittoisesti nimittää lajiamme luomakunnan ylivertaiseksi kruunuksi kuin nykyisin. Vaikka monet tutkijat ovat jo julistaneet ihmisen aikakauden alkaneeksi, emme kuitenkaan saa tuudittautua valmiin maailman harhaan tai tukahduttaa tietoisuuden reunoilla huolestuneena nalkuttavaa omatuntoa. Niin ilmastonmuutos, maailmansodat kuin politiikassa tasaisin väliajoin toistuvat oikeusmurhatkin ovat varsin selkeästi osoittaneet, että latinankielinen lausahdus "homo homini lupus est", ihminen on ihmiselle susi, pitää yhä paikkaansa. Kasvaaksemme yli lajimme helmasynneistä, kuten itsekkyydestä, ahneudesta ja jopa suoranaisesta mittasuhteettomuudesta, emme saa unohtaa historiamme tarinoita. Nykyisin monet kuitenkin vaikuttavat arvottavan tulevaisuuden paljon menneisyyttä tärkeämmäksi. Koko ikänsä länsimaisessa tieteen ja teknologian nirvanassa elänyt henkilö saattaakin naurahdella huvittuneena vanhojen kansantarinoiden myyttiselle maailmankuvalle ja sulkea korvansa heti kuullessaan sukulaisensa nuoruusvuosien kaipuusta karheat sanat. Monien nykynuorten maailmankuvaan onkin lähtemättömästi linkittynyt myyttisten sotkanmunasta alkunsa saavien maailmansyntytarinoiden sijaan vankka usko niin Charles Darwinin evoluutioteoriaan kuin alkuräjähdykseenkin. Tiedon kyllästämässä todellisuudessa onkin tullut ajankohtaiseksi kysyä, onko suurten tarinoiden kulta-aika jo väistämättä ohi ja pystyykö tarinankerronnalla enää kasvattamaan mitään muuta kuin ympäristön melutasoa.

Ilman ajan hampaat kestäviä tarinoita kompastelisimmekin yhä uudelleen samoihin kuoppiin kuin evoluutiomme alkuaikoina.

Myös tietokirjailija Jani Kaaro toteaa Ylen uutissivustolla 4.3.2018 julkaistussa kolumnissaan "Emme pääse myyteistä eroon, siksi on tärkeää valita myytit oikein" kylmien ja kovien tosiasioiden painavan nyky-yhteiskunnan vaakakupissa myyttejä enemmän. Kaaro kuitenkin huomauttaa, etteivät nykyisin ylivertaisina pidetyt faktat osaa sanoittaa muuta, kuin miten asiat ovat. Arvojen rakennuspaloina kannattaisikin Kaaron mukaan käyttää faktojen sijaan tarinallisia elementtejä eli "mielikuvituksemme työstämiä visioita siitä, mitä maailma tai yhteiskunta tai kulttuuri voi olla". Tarinat heijastavatkin peilin lailla aikansa arvoja ja normeja, naureskellaanhan esimerkiksi suomalaisessa karhun hännättömyyttä selittävässä faabelissakin mesikämmenen hyväuskoisuudelle ja ketun viekkaudelle. Vaikka nykylukijasta suotaan yksin kuokkivat jussit, nelipolvisella trokeella vastustajiaan suohon laulavat väinämöiset ja Impivaaraan karkaavat seitsemän veljestä saattavatkin tuntua vieraannuttavilta, niillä on yhä keskeinen rooli kansalliseen identiteettiin kasvamisessa. Tarinoiden voikin sanoa olevan koko kulttuurievoluution kivijalka, joka kasvattaa lihaksia myös suomalaisen kulttuuriperintömme luurangolle. Vaikka aiheet muuttuvat, identiteettiämme rakentavat tarinat eivät katoa. Siksi niin kaikenikäisille koululaisille kuin maahanmuuttajillekin kerrotaan suomalaisuuden synnyttäneitä ja kasvattamia tarinoita, joihin jokainen sukupolvi on painanut oman kädenjälkensä. Tuskin yksikään suomalainen nykynuori onkaan varttunut ilman esimerkiksi elokuvien tai tietokonepelien visualisoimia tarinoita Tove Janssonin muumeista, Mauri Kunnaksen Koiramäen väestä tai Rovion Angry Birds -hahmoista. Näiden kertomusten alati muuttuvaan ja kehittyvään muottiin kasvamme, ja niiden myötä muovaamme yksilöllisen tapamme hahmottaa ympäröivästä kaaoksesta kosmoksen.

Dystopioiden sijaan uskallankin uskoa maailmaan, joka on vähän valmiimpi jokaisen lapselle luetun iltasadun, klassikoksi nousevan teoksen ja vastatun ”leikisti vai oikeesti” -kysymyksen myötä. Jos onni oikein suosii, identiteettini rakentavat tarinat kasvattavat minusta ihmisen, jonka tekoja en häpeä Tuonelan joen toisella puolellakaan. Ehkä ennen sitä pääsen valistamaan mummolaan pakotettuja esiteinejä opettavaisilla tarinoilla omasta kultaisesta nuoruudestani, jolloin älypuhelimet olivat uusinta uutta eikä kaikista teknologian koneellistamista palveluista ollut vielä tietoakaan. Mikä olisikaan perinteisempää kuin kiikkustuolissa istuskellen lehteillä hellästi valokuva-albumin sivuja ja aloittaa vanha virsi uudelleen tutuilla sanoilla: ”Niin silloin minun nuoruudessani...”

Kirjoitus on Saimi Korttisen essee aiheesta Tarinat kasvattajana äidinkielen ylioppilaskokeessa 2020. Korttinen saa menestyksestään äidinkielen ylioppilaskokeessa Suomen Kulttuurirahaston 2000 euron stipendin.