Kolumni: Kun korona näytti, mistä kaikesta hyvästä tavallinen arki on tehty

Liisa Kukkola

Kolumni: Kun korona näytti, mistä kaikesta hyvästä tavallinen arki on tehty

Vihdoinkin ovat oikeassa ne lappeenrantalaiset, jotka aina märisevät, ettei kaupungissa tapahdu mitään. Seisovatkohan he nyt kädet puuskassa ja hokevat vahingoniloisina: Mitäs minä sanoin..

Toissa torstaina maailma oli vielä toisenlainen

Istuin toissa torstaina Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä puolella katsomassa vierailevan teatteriryhmä Red Nose Companyn Don Quijotea. Ilmassa ja jopa lavallakin oli hienoinen aavistus siitä, että seuraavan kerran teatteriin tai mihinkään muuhunkaan tapahtumaan ei kenties pääse vähään aikaan. Silti sitä vielä siinä vaiheessa oletti tai toivoi, että se on vain paha aani, eikä korona tule tänne sotkemaan meidän arkea ja elämäämme.

Ei voi sanoa, että olisin nauttinut esityksestä enemmän, jos olisin tiennyt tapahtumatarjonnan supistuvan parin seuraavan päivän aikana pyöreään nollaan. Kahden klovnin tulkinta espanjalaisklassikosta oli niin täydellistä teatteria, ettei siitä olisi voinut nauttia enempää, vaikka olisi tiennyt sen olevan maailmanhistorian viimeinen teatterikipale.

Kaunis alkaa näyttää tavalliselta

Ihminen tottuu aivan liian nopeasti kaikkeen hyvään ja kauniiseen.

Hoputin koiraa iltapissiltä kotiin, vaikka ympärillä olisi ollut nautittavana tummansininen Saimaa ja siihen heijastuvat kaupungin valot.

Kun asuimme 2000-luvun alussa Ainonkadulla, ehti kului puolisen vuotta, enkä nähnyt enää Lappeenrannan sataman kuin paikkana, jossa on vettä, veneitä ja puisto. Hoputin koiraa iltapissiltä kotiin, vaikka ympärillä olisi ollut nautittavana tummansininen Saimaa ja siihen heijastuvat kaupungin valot.

Kuivasta Kouvolasta – tuolloin Kouvolassa ei vielä ollut yhtä paljon järviä kuin on nykyisin – Lappeenrantaan ja meille tulleet vieraat huokailivat parvekkeeltamme avautuvaa näkymää kaupunginlahdelle. Itse olin siihen niin tottunut, että ainoastaan ihmettelin vieraiden ylitsevuotavia kommentteja. Ei tää nyt niin ihmeellistä ole, ja muilla on tässäkin talossa paljon paremmat näkymät.

"Puutarhan puoleinen ovi on muurattu umpeen"

Käyn sen verran usein erilaisissa riennoissa, että niiden voi sanoa kuuluvan arkipäivääni. Ne ovat niin jokapäiväistä kauraa, että ne useimmiten ottaa, vähän niin kuin Saimaa-näkymän tai puolisonkin, itsestäänselvyytenä ja sellaisina asioina, joihin minä olen oikeutettu.

Nyt sitä sitten miettii, mitä tekisi vapaan viikonlopun pitkinä tunteina ja yhtäkkiä osaakin ja muistaa taas arvostaa ihmisiä, jotka näkevät vaivaa ja aikaa, jotta minun elämäni illat ja viikonloput voisivat olla hauskempia, kivempia ja täyteläisempiä.

Kuten kirjailija Sirpa Kähkönen kirjoitti Facebook-päivityksessään, nyt kun kaikki tapahtumat on peruttu: "Nyt me sen näemme, miksi taide ja kulttuuri ovat. Nyt elämän talosta on puutarhan puoleinen ovi muurattu umpeen. Kulttuuri on vapautemme ilmentymä."

Kun sitten joskus elämässä koronan jälkeen pähkin, viitsiikö, kehtaako sitä lähteä konserttiin, teatteriin vai vaikka vain satamaan istumaan ja katselemaan muita ihmisiä, toivon muistavani, mitä aloin korona-aikoina kaivata eniten: Että pystyn yhdessä toisten kanssa kokemaan ja tuntemaan.