Sirkka Kotro pelkäsi 30 vuotta sitten mätiä tomaatteja, mutta nyt Laura Hienonen saa paljon kehuja työstään — Kaksi eri aikakausien pappia kertoo, miten suhtautuminen naispappeuteen on muuttunut Etelä-Karjalassa

Naiset ovat työskennelleet Suomessa pappeina 30 vuotta. Asenteet ovat siinä ajassa muuttuneet.

Etelä-Saimaan arkisto

Mikkelin tuomiokirkossa vihittiin yhdeksän naista papiksi 6.3.1988. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.
Mikkelin tuomiokirkossa vihittiin yhdeksän naista papiksi 6.3.1988. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.

Yksi Suomen ensimmäisistä naispapeista Sirkka Kotro kohtasi alussa ohittamista, mutta myös hyväksyntää. Laura Hienosesta on hassua, jos hänen sukupuoleensa kiinnitetään huomiota. Esimerkiksi kastetilaisuuteen saatetaan haluta papiksi nimenomaan nainen. Naispappeuden vastustajia hän on kohdannut harvoin.

 

Sirkka Kotro vihittiin papiksi vuonna 1988

Piispa Kalevi Toiviainen vihki Sirkka Kotron ja kahdeksan muuta naista papiksi 6. maaliskuuta 1988 Mikkelin tuomiokirkossa.

Kotro pappina Imatralla 13 vuotta ja sen jälkeen Tohmajärvellä, Kesälahdella ja Kiteellä.

Nyt eläkkeellä oleva Kotro, 65, muistelee, että ensimmäiset papiksi vihityt kävelivät Mikkelin tuomiokirkkoon ulkokautta sakastista.

— Piispa Toiviainen valmensi meitä, että jos ulkona tulee mielenosoitus, ei saa ruveta itkemään. Ei ollut mielenosoitusta, eikä tarvinnut niitä ohjeita noudattaa.

Oli sellaisia kohtaamisia herätysliikkeiden ihmisten kanssa, joissa minä olin kuin ilmaa. — Sirkka Kotro

Ennen ensimmäistä liturgiaa Imatralla Kotro pohti, että entä jos joku heittää mätiä tomaatteja. Mitään ei kuitenkaan heitelty.

Kaikki eivät kuitenkaan suhtautuneet suopeasti naiseen, joka oli pappi.

— Tuli nimettömiä kiertokirjeitä, joissa oli hyvin ikävä sävy. Kritiikkiä oli minusta aika paljon Imatralla. Siellä oli herätysliikkeitä, jotka eivät hyväksyneet naisten pappeutta.

Toisinaan pappia toimitusta pitämään tilanneet ilmoittivat, etteivät halua naispappia.

— Oli sellaisia kohtaamisia herätysliikkeiden ihmisten kanssa, joissa minä olin kuin ilmaa. Minun läsnäoloani ei huomioitu mitenkään. Ei nyt hirveän pahasti sanottu, mutta ohitettiin.

Etelä-Saimaan arkisto

Sirkka Kotro aloitti pappina Imatran seurakunnassa maaliskuussa 1988.
Sirkka Kotro aloitti pappina Imatran seurakunnassa maaliskuussa 1988.

Imatran pioneeri

Kotro ei ehtinyt kovinkaan paljon kiinnittää huomiota naispappien vastustukseen, sillä hänellä oli kiire töissä ja kaksi lasta kotona.

— On valtavan rikasta henkisesti olla mukana ihmisten iloissa ja suruissa. Se on myös vaativaa. Aina pitää tehdä uusi saarna ja uusi puhe.

Hän sai myös hyvää palautetta työstään, ja Imatralla oli perheitä, jotka ottivat hänet avosylin vastaan.

Kotron kertoo, että hänen jälkeensä Imatralle papiksi tullut nainen sanoi, että hänellä oli helpompaa, kun Kotro oli tallannut uraa.

— Mielestäni olin Imatralla pioneeri.

Kotro ei pidä sanasta naispappi, hänestä pitäisi puhua vain papeista.

— Naispappi kuulostaa karsinoivalta, ihan kuin se olisi eri virka.

Helsingin tuomiokirkossa naisten pappina toimimisen 30 vuotta juhlittiin yhteisen pappeuden juhlana.

— Yhteinen pappeus on minusta hieno ajatus.

 

Laura Hienonen vihittiin papiksi vuonna 2008

Laura Hienonen on ollut pappina yhdeksän vuotta ja 11 kuukautta. Hänet vihittiin papiksi 6.4.2008.

Lappeenrannan seurakunnassa työskentelevä Hienonen, 35, kertoo saavansa työssään paljon kiitoksia ja kehuja ja harvoin kriittistä tai rakentavaa palautetta.

— Siitä, että olen nainen saan myös positiivista palautetta. Jotkut saattavat toivoa esimerkiksi ristiäisiin naispappia.

Mieluimmin olisin pappi enkä naispappi. — Laura Hienonen

Hienosesta tuntuu hassulta, jos hänen sukupuoleensa kiinnitetään työssä huomiota. Hän oli viisi, kun ensimmäiset naispapit aloittivat työnsä, eikä hän muista aikaa jolloin naisia ei ollut pappina.

— Mieluimmin olisin pappi enkä naispappi. Ajattelen, että me olemme kaikki samalla lailla pappeja ja omia persooniamme riippumatta sukupuolesta.

Vain muutamia kertoja Hienosta ei ole haluttu jonnekin, siksi että hän on nainen.

— Ne ovat olleet hyvin harvassa. Kun seuraa valtakunnallista ja kirkollista keskustelua, tietää että naispappeuden vastustajia on.

Hienosen mukaan tilanne on nyt erilainen kuin 1980-luvun lopulla, sillä pappina toimivat naiset ovat vuosien saatossa omalla työllään todistaneet osaamisensa.

— Ymmärrän, että naisten pappeuden hyväksyminen on ollut iso prosessi. Se on vaatinut työtä ja taistelua. Moni on kokenut paljon kaikkea negatiivista, mutta paljon on ollut niitä ihmisiä, jotka ovat jo silloin tukeneet.

Marleena Liikkanen

Laura Hienonen työskennellyt pappina melkein kymmenen vuotta. Hänestä papit tekevät työtään omina persooninaan sukupuolesta riippumatta.
Laura Hienonen työskennellyt pappina melkein kymmenen vuotta. Hänestä papit tekevät työtään omina persooninaan sukupuolesta riippumatta.

Haave opettajan työstä vaihtui papin uraan

Hienonen haaveili lapsena opettajan ammatista, mutta 17-vuotiaana hänen ajatuksensa muuttuivat.

— Kun olin ollut isosena ensimmäistä kertaa, yhtenä kesäpäivänä tuli mieleeni, että papin työ voisi sopia minulle. Työ on monipuolista. Siinä saa olla läsnä tärkeissä tilanteissa. Ajattelin, että minulla on lahjoja, joita voisi käyttää siinä työssä.

Kun Hienonen oli kirjoittanut ylioppilaaksi Mikkelistä, hän haki opiskelemaan vain Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan ja sai opiskelupaikan.

— Nuorena ajattelin, että minä olen pappi sitten joskus, kun olen naimissa ja on lapset, omakotitalo, farmariauto ja koira. Opiskeluaikana ymmärsin, että pappi voi olla missä elämäntilanteessa tahansa. Eri papeilla on erilaiset tilanteet.

Pappisvihkimyksessä tulevalta papilta kysytään, tahtooko hän elää esimerkillistä elämää seurakunnan edessä.

— Jotkut kokevat, että se on paljon luvattu. Minä olen ajatellut sen niin, että miksi minä en eläisi sellaista elämää, jonka koen olevan hyväksi muillekin.

 

Suhtautuminen naispappeihin muuttui asteittain

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi papin viran avaamisen naisille vuonna 1986. Asiasta oli äänestetty kirkolliskokouksessa vuosina 1963, 1976 ja 1984, mutta vaadittava kolmen neljäsosan enemmistö täyttyi vasta neljännellä äänestyskerralla vuonna 1986.

Ensimmäiset naiset vihittiin papiksi 6. maaliskuuta 1988. Silloin 94 naista sai pappisvihkimyksen. Vuonna 1990 naisille avautui mahdollisuus tulla piispaksi.

Papin virkaa sopimattomina naisille pitäneet vetosivat Raamattuun ja kirkon traditioon. Keskustelua käytiin Etelä-Karjalassakin.

Papiksi vuonna 1988 vihitty Sirkka Kotro kertoi Etelä-Saimaan haastattelussa 21.3.1988 saamastaan nimettömästä kirjeestä. Siinä häneltä kyseltiin, onko hän ajatellut, että hän heikentää yhteiskuntaa, kun on viemässä miehiltä valtaa. Kotro vastasi lehdessä, ettei hän halua, että miehet ryhtyisivät karttamaan papin virkaa naisten takia.

Naisteologien asemaa kirkossa oli pohdittu jo vuosikymmeniä ennen naispappeuden hyväksymistä.

— Vuonna 1955 ensimmäinen nainen on pyytänyt pappisvihkimystä, mutta hänelle ei ole sitä myönnetty, tutkija Maarit Hytönen Kirkon tutkimuskeskuksesta kertoo.

Seurakuntiin perustettiin naislehtoreiden virkoja vuodesta 1953 lähtien. He työskentelivät rippikoululaisten, naisten ja lasten parissa, mutta heiltä puuttui jumalanpalvelusvastuu.

— Naislehtorit saivat vasta vuonna 1978 oikeuden jakaa ehtoollista.

Valtaosa suomalaisista hyväksyy naisten toimimisen pappina. 93 prosenttia suomalaisista suhtautui myönteisesti naispappeuteen ja neljä prosenttia oli vastaan vuonna 2011 tehdyssä mielipidemittauksessa. Vuonna 1952 kannattajia oli 52 prosenttia ja vastustajia 35 prosenttia. Vuonna 1983 puolesta oli 79 prosenttia ja vastaan 14 prosenttia.

— Sitä mukaa kun naispappeja on tullut seurakuntiin enemmän, selkeästi suhtautuminen on muuttunut myönteisemmäksi. Varsinaista käännekohtaa ei ole, vaan muutos on ollut vähittäistä, Hytönen sanoo.

 

Luetuimmat