Kolumni: Eksistentiaalinen kriisi leviää, koska meistä kaikista pitäisi tulla jotain suurta — Voimalauseiden ristitulessa emme ymmärrä, että intohimottomuuskin on vain elämää

Kai Skyttä

Kolumni: Eksistentiaalinen kriisi leviää, koska meistä kaikista pitäisi tulla jotain suurta — Voimalauseiden ristitulessa emme ymmärrä, että intohimottomuuskin on vain elämää

Rise and shine, nouse ja säteile! Kai voimaannuttavaksi tarkoitettu elämänohje tärähti eteeni kuvasovellus Instagramin virrassa. Ei tepsinyt. Teksti tuntui naljailulta, sillä kello oli seitsemän festareiden jälkeisenä aamuna. Ei ollut kykyä nousta saati loistaa.

Olemme voimalauseiden ristitulessa. Hyvän elämän aakkosia jaetaan sosiaalisessa mediassa, ja antaumuksellisimmat lentävät Indonesiaan kysymään opit paikalliselta parantajalta. Kirjallisuudessa menestyneitä ovat self help -oppaat, joiden pitäisi tehdä meistä parempia, kehittää.

Mutta miksi 2010-luvun ihmiset tarvitsevat niin paljon ohjausta? Miksi joka toinen tuntuu potevan eksistentiaalista kriisiä?

Ehkä siksi, että jokaisesta meistä pitäisi tulla jotain suurta.

Ajassamme ihannoidaan kaikilla elämän osa-alueilla suvereenisti toimivia renessanssi-ihmisiä, jotka omistavat elämänsä intohimoilleen ja saavuttavat jotain todella merkittävää. Kehittyvät.

Mutta jos vain haahuilen, olenko olemassa? Elänkö, jos elelen tyytyväisenä ilman välitavoitteita kodin, työpaikan ja ruokakaupan välissä?

Self helpin mukaan tälle pelottavalle ilmiölle on saatava diagnoosi ja parannus. ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen”, on Teemu Selännekin sanonut. Ei saa jämähtää!

Vaikka sehän on vain elämää. Kaikki ei ole mahdollista, vaikka yrittäisi kuinka kovasti.

Voimalauseista on hyötyä vain, jos ne oikeasti kasvattavat. Mutta jos pelkkä ketutus kasvaa, lue vaikka akuankkoja.

Läheskään joka päivä ei tarvitse säteillä. Aina ei ole pakko edes nousta.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan toimittaja ja ES-Lauantain tuottaja.