Paula Arminen-Peltonen menetti vanhempansa yllättäen ollessaan 17-vuotias ja otti veljineen vastuun maatalosta ja nuorimmista sisaruksista — ”Vaikka elämä on ollut välillä vaikeaa, jokaisessa asiassa on jotain hyvää”

Marleena Liikkanen

27-vuotiaana opiskelemaan lähtenyt Paula Arminen-Peltonen eteni urallaan nopeasti ja työskentelee nyt Etelä-Karjalan Osuuspankissa pankinjohtajana.
27-vuotiaana opiskelemaan lähtenyt Paula Arminen-Peltonen eteni urallaan nopeasti ja työskentelee nyt Etelä-Karjalan Osuuspankissa pankinjohtajana.

Heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1989 joutsenolaista Paula Armista jännitti. Hän oli 17-vuotias ja lähdössä vuodeksi opiskelijavaihtoon Yhdysvaltoihin.

Vanhemmat ja pikkusisko saattoivat hänet Helsinki-Vantaan lentokentälle. Hyvästeltyään Paulan he suuntasivat Orimattilaan hakemaan perheen ravihevosia ja mummia.

Matkalla kotiin Korvenkylään tapahtui jotain järkyttävää. Nastolaan menevällä tiellä, kolmen kilometrin päässä Orimattilan keskustasta, vastaan tulleen rekan lautalastia sitoneet liinat pettivät. Lautalasti tuli rekan laitojen läpi ja putosi Armisen vanhempien maastoauton päälle.

Sillä välin Arminen oli päässyt perille Yhdysvaltoihin ja odotti pääsyä isäntäperheeseen. Amerikan-vanhemmat jäivät tapaamatta. Vaihtoppilasjärjestön edustaja tuli kertomaan Armiselle suruviestin: hänen vanhempansa olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Auton etupenkillä kuljettajan vieressä istunut pikkusisko ja hänen takanaan istunut mummi selvisivät onnettomuudesta.

— Muistikuvat ensimmäisistä hetkistä uutisen jälkeen ovat edelleen sekavat. Purskahdin itkuun ja huusin kauhuissani. Kun olin hieman rauhoittunut, kävimme tapahtuman kulun uudelleen läpi ja aloin ymmärtää, mitä oikein oli tapahtunut, muistelee Paula Arminen-Peltonen kotonaan Lappeenrannassa.

Arminen lähti saman tien takaisin Suomeen. Kun hän pääsi kotiin, vastassa oli lähisukua.

Arki jatkui täysin muuttuneena

Onnettomuuden jälkeistä aikaa Arminen-Peltonen kuvailee hämmentäväksi. Perheen luona kävi paljon ystäviä ja tuttavia esittämässä osanottojaan ja tukemassa surussa.

Perheen viidestä sisaruksesta vanhin oli tuore ylioppilas. Nuorin oli vasta seitsemän. Paula Armiselle määrättiin holhoojaksi vanhin veli. Nuorimmat lapset saivat huoltajaksi isän veljen.

Perheellä oli maatila, joka jäi lasten vastuulle. Isä oli pari viikkoa ennen kuolemaansa luopunut lypsylehmistä. Silti hoidettavana oli maalaistalo tiluksineen, lihakarjaa ja vasikoita navetassa ja talli täynnä ravihevosia.

Tilannetta helpotti se, että vanhemmat olivat opettaneet lapsilleen tilan työt ja lapset oli pienestä pitäen totutettu työntekoon.

— Sitten piti enää miettiä, että mikä työ piti milloinkin tehdä, kun ei ollut enää työnjohtoa.

Uudenlainen arki muotoutui nopeasti. Paula Arminen hoiti kotityöt ja isoveljet huolehtivat maataloustöistä. Arki vei eteenpäin. Työ oli myös keino käsitellä surua. Arminen-Peltonen muistelee, että siinä oli jotain turvallista: koko ajan oli jotain tekemistä.

— Arki jatkui, mutta täysin muuttuneena.

Tragedia kosketti koko kylää.

— Kukkia tuli valtavat määrät, ja kylän ihmiset elivät kanssamme siinä hetkessä. Erityisesti sukulaiset auttoivat arjen askareissa.

Arminen-Peltonen uskoo, että tapahtunut vahvisti serkusten välisiä suhteita.

— Meillä on muutenkin aina olleet tiiviit sukulaissuhteet. Isän sisarusten lapsista muotoutui turvaverkosto. Jouluja vietetään edelleen yhdessä sisarusten perheiden kanssa.

”Välillä vain itketti”

Vanhempien menetys merkitsi Armisten sisaruksille nopeaa aikuistumista.

Paula Arminen joutui lukio-opintojensa ohella huolehtimaan kodista ja nuoremmista sisaruksista. Raskainta oli ymmärtää, että vanhemmat eivät näe hänen elämänsä kulkua, kuten valmistumista, häitä tai lapsia, mutta nuorena ihmisenä hän uskoi valoisaan tulevaisuuteen.

— Välillä oli lohduttomia päiviä, jolloin vain itketti, mutta kun kertoi jollekin lähipiirissä surustaan, elämä jatkui.

Arminen-Peltonen arvioi, että hänen luonteellaan on ollut osuutta toipumiseen vaikeimmista ajoista. Hän jaksaa uskoa, että jokaisesta asiasta seuraa myös jotain hyvää, jopa vanhempien kuolemasta.

— Vaikka vaihtaisin sen ihan milloin vain pois. Elämästä pitää kuitenkin ottaa irti kaikki positiiviset asiat.

Huoleton nuoruus jäi elämättä

Armiselle tarjottiin uudelleen opiskelijavaihtoon lähtemistä jo kuukauden päästä onnettomuudesta, mutta se ei tullut kysymykseenkään.

— Huoleton nuoruus jäi osittain elämättä. Opin priorisoimaan sisarukset hauskanpidon ja opiskelun edelle. Oleellisempaa kuin päästä iltamenoihin oli, että kotona kaikilla oli kaikki hyvin.

Armisten perheessä arvostettiin käytöstapoja, koulutusta ja työtä. Paula Arminen unelmoi lääkärin työstä, jota hänen äitinsäkin teki.

Maanviljelijänä ja sairaanhoitajana työskennellyt isä opetti lapsilleen, että kaikki työ on arvokasta. Paula Arminen teki pitopalvelussa tarjoilijan töitä jo lukioaikoina, ja myöhemmin hän työskenteli kouluavustajana sekä apteekissa Helsingissä.

27-vuotiaana hän pääsi opiskelemaan kauppatieteitä Lappeenrannan kauppakorkeakouluun ja luki maisteriksi kahdessa ja puolessa vuodessa.

— Opiskelu ei ollut haave vaan päätös. Sen aloittaminen vain vei hetken pidempään kuin jollain muulla.

Laskentatoimi tuntui omalta alalta, koska se oli järjestelmällistä ja selkeää. Opiskeluaikoina Arminen-Peltonen sai kesätöitä asiakaspalvelijana Etelä-Karjalan Osuuspankista ja jäi sinne.

16 vuoden aikana hän on tehnyt erilaisia töitä pankin yritys-, asiakas-, puhelin- ja verkkopalveluissa, strategiassa ja rahoituksessa. Hän pääsi myös OP-ryhmän esimiesvalmennukseen ja työskentelee nyt pankinjohtajana Etelä-Karjalan Osuuspankissa.

Vanhempia eniten ikävä arkisissa asioissa

Kun Arminen-Peltonen miettii hetkiä, jolloin on eniten kaivannut vanhempiaan, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet.

— Kun elämässä on käynyt jokin onnistuminen, niin ajattelen, että vanhemmat olisivat ylpeitä. Olisin halunnut jakaa asian heidän kanssaan.

Eniten hän kuitenkin ikävöi vanhempiaan pienissä arkisissa asioissa.

— Kun joku kertoo esimerkiksi lähtevänsä äitinsä kanssa matkalle, tulee hirmu ikävä, kun itsellä ei sellaista mahdollisuutta ole. Onneksi minulla on tytär, jonka kanssa voin tehdä äitinä niitä asioita, joita oma äitini ei voinut tehdä kanssani.

Arminen-Peltonen suree myös sitä, että hänen lapsillaan on vain yhdet isovanhemmat. Joskus hän unelmoi, millaista olisi, jos lapset pääsisivät kokemaan maalla asuvien isovanhempien hoivaa.

— Olisihan se rikkaus, että saisi elää maalaistalossa ja hoitaa eläimiä.

Armiset omistavat edelleen tilansa Korvenkylässä. Sitä hoitaa vanhin veljeksistä.

Vanhempien menettäminen on lujittanut Arminen-Peltosen luonnetta. Hän uskoo, että selvisi vaikeista tilanteista kasvatuksensa ansiosta.

Pienet vastoinkäymiset arjessa eivät hetkauta helposti.

Jos toinen kertoo menettäneensä läheisensä, Arminen-Peltosesta tuntuu, että hän osaa olla tukena. Hänellä ei ole reseptiä siihen, miten selvitä, mutta asenteella on väliä.

— Pitää pohtia hyviä asioita ja ottaa kiintopisteitä elämässä. Aina kun saavuttaa jonkin pisteen, pitää pysähtymään miettimään, että tässähän sitä ollaan päästy taas vähän pidemmälle.

Paula Aniitta Arminen-Peltonen

Syntynyt 28.5.1972 Joutsenon Korvenkylässä.

Etelä-Karjalan Osuuspankin pankinjohtaja, toimitusjohtajan sijainen.

Perheeseen kuuluvat mies, 12-vuotias tytär ja 9-vuotias poika.

Harrastaa kuntosalilla käyntiä, uintia, polkupyöräilyä sekä teatterissa ja oopperassa käyntiä.

Rakastaa perhettään, työtään, leipomista ja pullan syömistä.

Inhoaa suvaitsemattomuutta ja oman edun tavoittelua.

Ihmettelee, kuinka nopeasti maailma kehittyy.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.